Sharmine Narwani: lännen vallanvaihto-operaatio Syyriassa epäonnistui

The Salon haastattelee Sharmine Narwania (kuvassa), yhtä niistä harvoista toimittajista, jotka ovat uutisoineet Syyrian sodasta Syyriasta käsin. Tämän Columbian yliopistosta valmistuneen ja Oxfordin yliopistossa työskennelleen journalistin artikkeleita on julkaistu mm. The Guardianissa, The New York Timesissa, USA Todayssa ja Russia Today -kanavalla.

Narwani on viimeksi viettänyt touko- ja kesäkuun 2018 Daraassa, Suweidassa ja Quneitrassa. Tuolloin hän havaitsi al-Qaidan toimivan yhdessä länsimaiden tukemien militanttiryhmien kanssa kaikilla suurilla sotanäyttämöillä.

”Toinen suuri shokki oli, kun haastattelin entisiä al-Nusran ja FSA:n [Free Syrian Army, Vapaan Syyrian armeija] taistelijoita lähellä Libanonin rajaa. He kertoivat minulle, että Israel oli maksanut heidän palkkansa koko vuoden ajan ennen kuin he antautuivat, noin 200 000 dollaria per kuukausi Israelista militanteille yksistään Beit Jinnin kaupungissa.”

Eteläinen taistelu oli Narwanin mukaan hyvin nopea. Sen jälkeen kaikki huomio keskittyi pohjoiseen Idlibin alueelle, jossa palkkaterroristien viimeinen linnake sijaitsi, sekä koilliseen, jossa Yhdysvaltain joukot ovat alkaneet hitaan vetäytymisen, luovuttamatta alueita Syyrian hallituksen valvontaan.

Narwani kertoo vierailleensa haastattelua edeltäneellä viikolla Idlibissä toivoen saavansa tietoja tulevan taistelun aikataulusta. Juuri mikään ei kuitenkaan ollut muuttunut. Narwani arvelee, että muutokseen tarvittava poliittinen päätös ehkä saadaan aikaan kun Venäjä, Turkki ja Iran tapaavat huhtikuun lopulla. ”Idlib eroaa Daraasta, koska siellä olevat militantit kuuluvat luultavasti 80-prosenttisesti al-Qaidaan ja loput ovat sen liittolaisia. Mutta Turkki ja länsivallat, mukaan lukien Yhdysvallat, suojelevat sitä toistaiseksi.”

Haastattelija Patrick Lawrence mainitsee Venäjän, Iranin ja Turkin yrittävän saada luotua perustuslaillisen mekanismin YK:ssa. ”Venäjä ja Turkki ovat kokoustaneet Saksan ja Ranskan kanssa jälleenrakennussuunnitelmista – ei sen puoleen, että siitä olisi sanallakaan kerrottu amerikkalaisessa lehdistössä. Mihin tämä kaikki arviosi mukaan johtaa?”, kysyy Lawrence.

Narwani kehottaa laittamaan Syyrian nk. poliittisen prosessin perspektiiviin:

”Syyria, Iran ja Venäjä voittivat. Turkki on rampautunut sen Syyriassa kärsimien menetysten vuoksi ja etsii nyt epätoivoisesti uutta poliittista tasapainotilaa. Ranska ja Saksa ovat hyvin huolissaan uusista pakolaistulvista – ja ääriaineksista – rajoillaan, ja ovat tämän vuoksi  halukkaita irtautumaan Yhdysvaltain tavoitteista Syyriassa. Toisin sanoen Syyrian poliittinen prosessi tulee olemaan mitä tahansa Syyria, Venäjä ja Iran haluavat sen olevan. Astanassa pidetyn tapaamisen seurauksena Syyriassa olevat pesäkkeet demilitarisoitiin ja siirrettiin takaisin hallituksen kontrolliin. Sochissa onnistuttiin saamaan kaikenlaiset syyrialaiset keskustelemaan keskenään. Joten nämä kolme maata tulevat suunnittelemaan rauhanprosessin.”

Narwani varoittaa, että edes jälleenrakennusvarojen tarjoaminen tuskin tuo länsimaiden intressien mukaisia myönnytyksiä prosessissa: ”Koko Lähi-itä tietää nyt, että Yhdysvallat ei pidä kiinni sitoumuksistaan. Syyria ei muutenkaan laske länsimaista saatavien varojen varaan, vaikka [länsi]median kirjoittelun perusteella niin voisi luulla.”

Narwani arvioi, että loppujen lopuksi Syyria päätyy siihen, mistä vuonna 2011 lähdettiin: al-Assadin tekemien uudistusten toimeenpanoon, jonka sota keskeytti.

Lawrence huomauttaa, että harva ihminen länsimaissa tietää al-Assadin ehdottaneen lukuisia uudistuksia vastauksena alkuperäisiin levottomuuksiin, ja että monet niistä ovat hätkähdyttävän liberaaleja. 

(toim.huom. Mistä mahtanee johtua, että ”harva ihminen länsimaissa tietää”? Olisiko luotettava ja vastuullinen mediamme unohtanut kertoa…)

Lawrence kysyy, miksi Narwani uskoo, että uudistukset nyt pannaan täytäntöön.

Narwani vastaa, että kun Syyrian hallitus esitteli uudistuksia vuosina 2011 ja 2012, niitä kutsuttiin ikkunakoristeiksi ja niiden sanottiin tulevan liian myöhään. ”Mutta nämä uudistukset ovat tosiasiassa kauaskantoisia ja merkittäviä.”

Vuonna 2011 al-Assad antoi määräyksen, jolla peruutettiin melkein viisi vuosikymmentä voimassa ollut hätätilalaki, joka kielsi julkiset kokoontumiset, Narwani kertoo. ”Tämä oli iso juttu, koska muut arabijohtajat tekivät täsmälleen päinvastoin, vastauksena ’kapinointiin’.”

Muita al-Assadin antamia säädöksiä oli monipuoluejärjestelmän perustaminen; aikarajoitus presidenttikausille; valtion turvallisuustuomioistuinten toiminnan keskeyttäminen (suspension of state security courts); vankien vapauttaminen ja armahdukset; vallan keskittämisen purkaminen ja siirtäminen paikallistasolle; kiistanalaisten poliittisten toimijoiden erottaminen; sellaisten uusien lakien esitteleminen, jotka kielsivät journalistien pidättämisen sekä tarjosivat lisää ilmaisunvapautta; investointeja asuntorakentamiseen ja eläkerahastoihin; hallituksen ja väestön välinen suora dialogi; ja opposition kanssa dialogia käyvän komitean perustaminen – moni opposition jäsen muuten torjui tarjouksen.”

(toim.huom. Lienee ilmeistä, miksi lännen ”demokratioissa” ei haluttu kertoa ”pahan diktaattorin” aikeista ihan kaikkea.)

Narwani kertoo monien olleen alkuun epäileväisiä uudistusten suhteen, vaikka jo vuoden 2012 aikana Syyriassa pääsi kirjautumaan Facebookiin ja Twitteriin, jotka olivat olleet kiellettyjä vuosien ajan. Syyrian hallitusta kuitenkin mustamaalattiin jatkuvalla syötöllä, ja ihmiset olivat hämmentyneitä kaiken informaation ristiriitaisuuksista. Narwani sanoo, että monet opposition edustajat – jotka olivat viruneet vankiloissa vuosia – uskoivat, että al-Assad ei kestä vallassa viikkojakaan, ja tämä tietenkin vaikutti heidän halukkuuteensa käydä dialogia. Samaan aikaan opposition edustajat kuitenkin hylkäsivät vieraiden valtojen sekaantumisen Syyrian sisäisiin asioihin sekä sotilaallisen intervention, sanktiot ja konfliktin militarisoimisen.

Tavallinen väestö ei alkuun uskonut, että uudistuksia toteutettaisiin.

”Yksi tapa mitata väestön kannatusta uudistuksille on tarkastella sitä, paljonko äänestäjiä ilmestyi perustuslakia koskevaan kansanäänestykseen. Monet boikotoivat äänestystä, mutta osallistumisprosentti oli hieman alle 60, joten sanoisin, että vaatimaton enemmistö oli halukkaita asettamaan luottamuksensa uudistuksiin.”

Lawrence kysyy, miten Narwani arvioi Yhdysvaltain joukkojen vetäytymistä Syyriasta.

Narwani vastaa Yhdysvaltain hävinneen sodan syyskuussa 2015 Venäjälle ja sen liittolaisille, koska Venäjän mukaantulo tarjosi Syyrian armeijalle [SAA, Syrian Arab Army] ja sen liittolaisille tarvittavan tuen tehokkaalle toiminnalle.

Narwani sanoo, ettei usko Yhdysvaltain silloisen presidentin Barack Obaman koskaan suunnitelleen täyttä sotaa. Obama ”oli tyytyväinen ’hallituksen vaihtoon’ sillä passiivis-aggressiivisella tyylillä, joka demokraateilla on: yhtä ’humanitaarista interventiota’, markkinointipuhetta ja traagista äännähtelyä”. 

Lisäksi Venäjä ja Kiina tukkivat tien täyteen sotaan käyttämällä veto-oikeuttaan YK:ssa. Narwani ajattelee, että Irakin ja Afganistanin jälkeen Yhdysvallat on muutenkin käynyt varovaisemmaksi täyteen sotaan lähtemisessä.

Lawrence kysyy, missä määrin Syyria muutti Yhdysvaltain asemoitumista Lähi-Itään.

Narwani sanoo Yhdysvaltain olleen vetäytymässä Lähi-idästä jo ennen niin sanottua Arabikevättä lisäten: ”Kuka tahansa Yhdysvaltain turvallisuuskoneistossa sitten tekikin päätöksen jäädä Lähi-itään ja alkaa ohjailla Arabikevään kansannousuja – vastoin alueellisten neuvonantajien neuvoja – teki kolossaalisen erehdyksen.”

Länsivaltojen viimeisin vallanvaihto-operaatio on epäonnistunut

Syyriassa käyty valtataistelu on muuttanut voimasuhteita: Venäjä, Kiina ja Iran ovat nousussa, Eurooppa ja Yhdysvallat laskussa. 

Toki Washingtonilla, Lontoolla ja Pariisilla on edelleen muutama vipu voimavääntöön, Narwani pohtii, mutta Syyrian sodan seurauksena uusia kansainvälisiä finanssi-, puolustus- ja politiikkainstituutioita on syntynyt ja vanhoja on muuntautunut.

Narwani täsmentää, ettei tarkoita ainoastaan BRICS:iä, SCO:ta tai AIIB:ia eikä Euraasian unionia, vaan että myös verkostot ovat vaihtamassa käsiä: Mitä tapahtuu länsimaiden hallitsemille laivausreiteille kun Aasia nyt rakentaa nopeampia ja edullisempia maareittejä? Selviääkö länsimaiden SWIFT kun Kiinalla ja Venäjällä on vaihtoehdot, joilla talouspakotteet voidaan kiertää? Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä monista.

Syyrian sota kiihdytti meneillään olevaa kehityskulkua, Narwani sanoo tarkoittaen voiman siirtymistä lännestä Aasiaan ja itään. Sota on poikennut konventionaalisista sodista ollen epäsäännöllinen, epäsymmetrinen ja monella rintamalla eskaloitunut sota, hän kuvailee.

Lawrence toteaa: ”Kuten sanoit, Syyrian sota on jo pitkään vaikuttanut erityyliseltä sodalta, uudenlaiselta sodalta jota on käyty kuvilla ja informaatiolla, tosilla ja epätosilla, tapahtumista, ihmisistä, organisaatioista ja niin edelleen.”

Narwani oikaisee, ettei Syyrian sota ole niin kovin erilainen:

”Kaikki modernit länsimaiset sodat on käyty manipuloiduin kuvin ja disinformaatiolla. Kutsumme sitä propagandaksi ja syytämme sen käyttämisestä natseja ja Neuvostoliittoa, mutta Yhdysvallat tekee sen paremmin kuin kukaan muu. Se [informaatiosota] on kirjaimellisesti Yhdysvaltain armeijan sotapakin tärkein työkalu: eivät amerikkalaiset muutoin hyväksyisi näitä loputtomia sotia.”

Narwani huomauttaa, että joskus oli olemassa lakeja, jotka kielsivät Yhdysvaltain hallitusta kohdistamasta propagandaa amerikkalaisiin, mutta Obaman hallitus purki monia näistä lakiesteistä.

Hän mainitsee, että lukemalla Yhdysvaltain erikoisjoukkojen epäkonvetionaalisen sodankäynnin käsikirjan ymmärtää, kuinka perustavaa laatua oleva pilari propaganda on Yhdysvaltain pyrkimyksille säilyttää hegemoniansa. Käsikirjan oppeja sovellettiin Syyriassa ensimmäisestä päivästä lähtien.

Narwani toteaakin, että ainoa syy miksi Syyrian sota vaikuttaa jotenkin erilaiselta on se, että sosiaalinen media ja vaihtoehtomedia iskivät päivittäin aukkoja Washingtonin ohjailemaan tarinaan – ja se, että syyrialaiset panivat hanttiin kahdeksan vuotta. Näytelmää ei voi pitää yllä kahdeksaa vuotta ilman että ihmiset alkavat huomata, mistä on kyse.

Katkaisen pitkän haastattelun tässä kohdassa ja jatkan osassa II.

Kommentointia Israelin sotilastiedustelupalvelun sivusto The Debka Files raportoi vuonna 2011 NATOn päämajan yhdessä Turkin armeijan johdon kanssa värvänneen tuhansia terroristeja taistelemaan Syyrian ”maltillisten kapinallisten” rinnalla. Samainen sivusto kertoi vuonna 2013 NATOn yhdessä Euroopan eri hallitusten kanssa olleen avainroolissa aseistettaessa Syyrian hallitusta vastaan taistelevia palkkasoturi”kapinallisia”. Israelin antama tuki kapinallisille oli ”rajoitettua” ja koostui lääkintäavun lisäksi aseista, tiedustelutiedoista ja elintarvikkeista.  Nyt Sharmine Narwani kertoo Israelin maksaneen palkkaterroristien palkkoja. Israelin sotkeutumista Syyrian sotaan ei ole syytä ihmetellä: Israelin kannalta keskenään tappelevat arabit ovat yhdistyneitä arabeja suotavampi vaihtoehto. Hillary Clinton (dem) kirjoitti 31.12 2012 sähköpostiviestissään näin: ”Syyrian Bashar al-Assadin hallituksen strateginen suhde Iranin kanssa sallii Iranin vaarantaa Israelin turvallisuuden – ei suoran hyökkäyksen kautta, jollaista ei Iranin ja Israelin 30 vuotta jatkuneen vihamielisyyden aikana ole ilmennyt, vaan sijaisten avulla – kuten Libanonin Hizbollahin, jota Iran ylläpitää, aseistaa ja kouluttaa Syyrian kautta. Assadin hallituksen loppu lopettaisi tämän vaarallisen liiton. Assadin kaataminen helpottaisi Israelin ymmärrettäviä pelkoja siitä, että sillä ei enää olisi alueellista ydinaseylivoimaa. Sen jälkeen Israel ja Yhdysvallat voisivat kehittää yhteisen näkemyksen siitä, milloin Iranin [ydin]ohjelma on niin vaarallinen, että sotilaallisen voimankäytön voisi oikeuttaa. […] Lyhyesti: Valkoinen talo voisi liennyttää Israelin Iranista johtuvia jännitteitä ’toimimalla oikein’ Syyriassa.” Viime aikoina olemme saaneet lehdistä lukea Yhdysvaltain julistaneen sodan Iranille. Obaman jäljiltä presidentti ei enää tarvitse kongressin lupaa sotimiseen.  Yhdysvalloilla on jo pitkään ollut suunnitelma hyökätä Iraniin. Brookings -ajatushautomon raporttia ”Mitä polkua Persiaan?” käsitellessäni arvioin vuonna 2011, että  ”Mahdollinen sota aloitettaneen joko teeskentelemällä Yhdysvaltain irrottautumista Lähi -idästä ja lavastamalla esimerkiksi Yhdysvaltoja kohtaan tehty valeterrori-isku, jonka tekijäksi ilmoitetaan Iran, hieman samaan tapaan kuin uutisoitiin DEA:n ”paljastamista” pommi -iskusuunnitelmista Saudi -Arabian ja Yhdysvaltain lähetystöihin. Lavastetun terrori -iskun kohteena saattaa olla myös jokin Euroopan maa, riippuen Yhdysvaltain ja NATO-liittolaisten keskinäisistä takahuonesopimuksista. Tai sota saatetaan aloittaa Israelin ilmaiskulla Iraniin. Raportin suuntaviivojen perusteella tarkoituksena on Yhdysvaltain globaalin hegemonian vahvistaminen, Venäjän paluun estäminen sekä Kiinan nousun kapselointi.” Suomen huoltovarmuuskeskus kertoo Suomen tekevän sotilasliitto NATOn kanssa sotilaallista ja poliittista yhteistyötä. Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin) solmi sotilaallisen yhteistyön sopimukset Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kanssa. Olemme kumppanuuden kautta osallisia Syyrian sotaan ja tuleviin Lähi-idän sotiin. Suomi on osa ongelmaa sen sijaan että olisi osa ratkaisua. Tunnetteko, suomalaiset, nyt kansainvälistä pöhinää? Riikka Söyring

Pääasiallinen lähde

Patrick Lawrence | The Salon (21.4.2019): Reporter Sharmine Narwani on the secret history of America’s defeat in Syria


Kuva: The Corbett Report