Sharmine Narwani: syyrialaisia on kuollut median disinformaation vuoksi

Ingressi on sitaatti Sharmine Narwanilta, joka on niitä harvoja Syyrian sodasta uutisoineita reporttereja, jotka ovat tehneet työtään Syyriasta käsin, paikan päältä. The Salon -median Patrick Lawrencen tekemän haastattelun ensimmäinen osa löytyy suomeksi täältä.

Edellisessä osassa Narwani kertoi Israelin maksaneen terroristiryhmien (massamediakielessä ”maltilliset kapinalliset”, ”rauhanomainen oppositio”, länsimaiden ”alueelliset liittolaiset” jne.) palkkoja, avasi sodan geopoliittisia seurauksia sekä valotti massamedian käyttöä disinformaation levittämisessä sodan legitimoimiseksi. Vastavalkean artikkeli ”Tietämättömyyden demokratia on huono juttu!” antaa tarvittavaa taustatietoa mediasta infosodan välineenä.

”Ainoa syy miksi Syyrian sota vaikuttaa jotenkin erilaiselta on se, että sosiaalinen media ja vaihtoehtomedia iskivät päivittäin aukkoja Washingtonin ohjailemaan tarinaan – ja se, että syyrialaiset panivat hanttiin kahdeksan vuotta. Näytelmää ei voi pitää yllä kahdeksaa vuotta ilman että ihmiset alkavat huomata, mistä on kyse”, totesi Narwani edellisessä osassa.

Media ei kysellyt, ei tutkinut

Narwani kertoo tutkineensa syyrialaisten kuolemia ensimmäisen kerran kymmenisen kuukautta konfliktin alkamisesta ja huomanneensa piankin, että massamedia ei tehnyt saatavilla olevista tiedoista mitään johtopäätöksiä; ei kysellyt, ei tutkinut.

”Tammikuussa 2012 YK:n luku kuolonuhreista oli 5000 paikkeilla. Kaksi kuukautta myöhemmin, maaliskuussa, YK:n riippumaton tutkimusryhmä [UN Independent International Commission of Inquiry of Syria] antoi ensimmäisen raporttinsa ilmoittaen, että 2569 Syyrian turvallisuusjoukkoihin kuuluvaa oli kuollut ensimmäisen (sota)vuoden aikana. Siitä jo tiedämme, että puolet kaatuneista ei ollut siviilejä tai kuulunut oppositioon. Puolet kuolleista syyrialaisista kuului turvallisuusjoukkoihin, mikä kertoi että oppositio oli tosiasiassa aseistautunut, järjestäytynyt ja hyvin, hyvin kuolettava.”

Vastavalkea on vuosien mittaan raportoinut Syyrian tilanteesta useissa artikkeleissa kiinnittäen huomiota massamedian (nykyään V-media) uutisoinnista puuttuviin näkökulmiin.

Narwani jatkaa kysyen

”Entäpä toinen puoli kuolleita, jäljelle jääneet 2431 uhria? Sain selville, että osa oli hallituksen kannattajia, osa oli oppositiota kannattaneita siviilejä ja osa siviilivaatteisiin pukeutuneita opposition asemiehiä. ’Kapinalliset’ eivät olleet asepuvuissa, joten heitä ei voinut erottaa siviileistä. Massamediat eivät halunneet tietää mitään näistä ilmiselvyyksistä. Ne eivät kysyneet mitään, eivät tutkineet mitään.

Noin vuotta myöhemmin yksi opposition pääasiallisista kuolonuhrien tilastoijista, Syrian Observatory for Human Rights (SOHR), jota länsimedia siteeraa kaiken aikaa, kertoi minulle että on vaikeaa erottaa ’kapinalliset’ siviileistä koska ’kaikki piilottelevat sitä’. Siihen mennessä, toisena sotavuonna, kuolinluvut olivat kymmenkertaistuneet ja YK julkaisi analyysin, jonka mukaan 92,5 prosenttia kaatuneista oli miehiä. Sellainen suhdeluku ei todellakaan edusta ’siviiliväestöä’. Miksi ainoakaan journalisti ei kysynyt ’Kuka tappaa, kuka kuolee?’ Jos sitä olisi kysytty, käsityksemme konfliktista olisi ollut hyvin erilainen.”

Narwani sanookin, että luvut kertovat myös siitä, ettei Syyrian hallituksen toiminta ollut epäsuhdassa vastapuoleen nähden.

Haastattelija Patrick Lawrence nostaa esiin kysymyksen siitä, miten oppositio, joka median kertoman mukaan oli alun perin maltillinen, rauhanomainen ja aseistamaton, sai kaikki aseensa.

Narwani vastaa opposition olleen aseistettu alusta asti:

”Meillä on visuaalista ja anekdotaalista evidenssiä [ts. argumenttia tukevaa todistusaineistoa] aselähetyksistä, Libanonin rajalle soluttautuneista aseistetuista miehistä, ’vieraista’ Daraan ilmaantuneista asemiehistä – Daraan, jossa protestit ensin alkoivat. Alkuun oli vaikea todistaa näitä, koska todisteita opposition aseistautumisesta pyrittiin piilottamaan, ja kuka tahansa väitti oppositiolla olevan aseita, marginalisoitiin välittömästi. Mutta sitten Arabiliitto – joka oli asettanut Syyrian ’ehdonalaiseen’ ja jota sen vuoksi pidettiin puolueettomana osapuolena – lähetti Syyriaan tarkkailijaryhmän, joka tuotti tyrmäävän raportin, sellaisen, josta ei kerrottu länsimediassa. Tarkkailijaryhmä luetteloi yksityiskohtaisesti opposition pommitukset, terrorismin ja infrastruktuuriin ja siviileihin kohdistuneet hyökkäykset.”

Narwanille tarkkailijaryhmän raportin sisältö ei tullut yllätyksenä, koska hän oli tiennyt jo maaliskuusta 2011 opposition olevan aseistettu, sillä konfliktin ensimmäisen kuukauden aikana 88 Syyrian armeijan (SAA, Syrian Arab Army) sotilasta oli väijytetty ja murhattu eri puolilla Syyriaa. Kesäkuussa 2011 yli sata SAA:n sotilasta murhattiin Jisr Sughourissa, Idlibin provinssissa. Monilta oli leikattu pää irti. Samaan aikaan länsimedia kirjoitti opposition olevan rauhallinen ja aseistamaton.

Kuka aseisti opposition?

Narwani vastaa kysymykseen seuraavasti:

”Nykyään tiedämme, että Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Qatar, Saudi-Arabia, Turkki ja Yhdistyneet Arabiemiraatit (UAE) ovat pääasiassa vastuussa opposition militanttien aseistamisesta, kouluttamisesta, rahoittamisesta ja varustelusta, ja että ne käyttivät monimutkaisia tapoja välttääkseen kiinnijäämisen. Aseita tuli Syyriaan kaikista Syyrian rajanaapurimaista: Libanonista, Jordaniasta, Turkista, Irakista ja Israelista, mutta useimmat aseet tulivat todennäköisesti Turkin kautta asekuljetuksina, joita maan NATO-kumppanit selvästi koordinoivat.”

Patrick Lawrence kysyy milloin, miksi ja miten sellaiset ryhmät kuin Jabhat al-Nusra, FSA (Free Syrian Army; Vapaan Syyrian armeija) ja SDF (Syrian democratic Forces) tulivat mukaan kuvioon.

Narwani vastaa al-Nusra -rintaman olevan al-Qaidan toimiluvanhaltija (”franchise”). Damaskoksen pommitukset joulukuussa 2011 ja tammikuussa 2012 olivat ensimmäiset toimet, jotka liitettiin julkisesti al-Qaidaan. Pian niiden jälkeen julkaistiin video, kertoo Narwani, jossa al-Qaida -johtaja Ayman al-Zawahiri yllyttää kanssajihadisteja liittymään mukaan Syyrian sotanäyttämölle.

Narwani kysyy, onko Lawrence kuullut Yhdysvaltain puolustusvoimien tiedustelupalvelun (Defense Intelligence Agency, DIA) asiakirjasta, jossa Yhdysvallat liittolaisineen totesi al-Qaidan olevan vahvin al-Assadin vastainen taistelijavoima, jonka tarkoitus oli perustaa salafisti-jihadistivaltio (IS), ja Yhdysvallat tosiasiallisesti tuki tätä liittolaistensa kanssa.

(Vastavalkea on uutisoinut kyseisestä asiakirjasta mm. artikkelissa ”USA:n tiedustelu näki Isisin välineenä Syyrian eristämiseen”, toim.huom.)

”Monet yrittivät vähätellä tätä asiakirjaa, mutta sitten Obama antoi kenkää DIA:n päällikölle Michael Flynnille, ja Flynn tuli julkisuuteen ja sanoi, että asiakirja on aito, että Yhdysvallat tieten tahtoen tuki koko sotkua”, Narwani sanoo jatkaen, että ”FSA [Free Syrian Army, Vapaan Syyrian armeija] oli pellenäytös alusta alkaen – ei keskusjohtoa, ei komentoketjua, ei koheesiota – josta tuli valkopesty nimilappu ihan mille tahansa Syyrian armeijaa vastaan taistelevalle ääriryhmälle”. Narwani jatkaa, että monet FSA:n taistelijat liittyivät al-Qaidaan ja ISISiin konfliktin aikana.

Narwani kuvailee, kuinka FSA antoi ja myi Yhdysvalloilta saamiaan aseita al-Qaidalle, ja Pentagon tiesi siitä kaiken aikaa. ”Kun kysyin Yhdysvaltain keskuskomentokeskuksen (US CENTCOM) puhehenkilöltä vuonna 2015, miten niin monet Yhdysvaltain taistelijaharjoittelijoilleen jakamat aseet päätyvät al-Qaidalle, hän vastasi minulle etteivät he ’komenna ja kontrolloi näitä joukkoja; me ainoastaan koulutamme ja varustamme’.”

Narwani kertoo myös, kuinka hänen käydessään Daraassa viime vuonna selvisi, että al-Qaida oli läsnä joka ainoalla suuremmalla strategisella alueella yhdessä länsimaiden tukemien 54:n militanttiryhmän kanssa valmistautumassa taisteluun Syyrian armeijaa vastaan.

Narwani huomauttaakin, että

”jos katsoi minkä tahansa yhdysvaltalaisen ajatushautomon julkaisemaa karttaa ennen etelästä käytyä suurta taistelua, näki kolme väriä: punainen Syyrian armeijalle, vihreä ’kapinallisille’ ja musta ISISille. Joten missä oli al-Qaida? Samassa rintamassa ’maltillisten kapinallisten’ kanssa. Niin erottamaton on al-Qaida Yhdysvaltain tukemista joukoista tässä konfliktissa.”

Narwani kertoo, että hänellä oli tapana tivata Yhdysvaltain ulkoministeriötä nimeämään edes yhden ryhmän, jota Yhdysvallat tuki Syyrian konfliktissa ja jota voisi aidosti kutsua maltillisiksi kapinallisiksi. ”He kieltäytyivät aina vastaamasta vedoten siihen, että tieto saattaisi vaarantaa kapinallisten turvallisuuden.”

Narwani toteaa, että jos Yhdysvallat nimeäisi tällaisen aseistamansa kapinallisryhmän, löytäisimme saman tien päänkatkomisvideoita ja vastaavaa murhamateriaalia, jota ryhmä olisi julkaissut omissa nimissään, eikä Yhdysvallat halua ihmisten tietävän keitä nämä ihmiset ovat.

Assadilla ja kansalla yhteinen maailmankuva

Narwani kertoo, että toisin kuin Tunisiassa tai Egyptissä, joissa väestön ja vallanpitäjien välillä ei juurikaan ole yhteyksiä, Syyriassa oli toisin: vaikka Syyria ei ole varakas maa, se kuitenkin tarjosi väestölleen peruspalvelut, terveydenhuoltoa, koulutusta ja elintarvikkeita. Hallitus jakoi väestön kanssa maailmankuvan, joka on anti-imperialistinen, antisionistinen, interventionismin vastainen, itsenäisyyttä painottava ja niin edelleen. 

Yrittäjät, eliitti, armeija, sekulaariset sunnimuslimit sekä vähemmistöryhmät (kristityt, alawiitit, druusit, shiiamuslimit jne) sekä kaupunkialueet kuten Aleppo ja Damaskos ovat tukeneet al-Assadia kaiken aikaa. Hallitsevalla Ba’ath-puolueelle on lähes kolme miljoonaa jäsentä. ”Ja sitten kun elinolosuhteet heikkenivät ja väkivalta kärjistyi, monet [hallituksen] poliittiset vastustajat pakenivat hallituksen hallitsemille alueille ja luopuivat taistelusta”, Narwani selventää.

Maksettua massaharhautusta

Patrick Lawrence kysyy Narwanilta, onko media ollut hänen mielestään tarkoituksella mukana havaintojen ohjailussa vai ovatko toimittajat yksinkertaisesti olleet hyödyllisiä idiootteja, vai ovatko ammatilliset standardit yksinkertaisesti romahtaneet.

Länsimainen massamedia oli ehdottomasti rikoskumppani disinformaation levittämisessä, Narwani vastaa, palvelemassa omien hallitustensa agendaa. ”Elämme täyden informaatiosodan ajanjaksoa. Ihmiset kuitenkin tunnistavat tämän jollain tasolla ja hylkäävät massamediaa tietolähteenä kääntyen sen sijaan vaihtoehtoisten tietolähteiden puoleen.”

Narwani korostaa, että journalistit eivät olleet huijattuja, vaan he uskovat liberaaliin maailmanjärjestykseen, Yhdysvaltain poikkeukselliseen asemaan, interventionismiin – nämä ihmiset palkataan toimittajiksi, koska he ajattelevat niin kuin ajattelevat.

”He toistavat hallitustensa sanomaa mitään kyselemättä, huolimatta valheista joita esitettiin Irakista, Libyasta, Vietnamista ja niin edelleen. Heitä ei pohjimmiltaan kiinnosta sodankäynnin laillisuus – Yhdysvaltain ja Ison-Britannian Syyriaan kohdistamat pommitukset, sotilastukikohtien perustaminen, terroristiryhmien rahoittaminen ja aseistaminen – kaikki tämä on laitonta kansainvälisten lakien mukaan.”

Joukko länsimaisia journalisteja, jotka uskaltautuivat penkomaan asioita pintaa syvemmältä irtisanottiin, heidän nimensä vedettiin lokaan, heidät vaiennettiin, kuvailee Narwani. ”Huffington Post lakkasi julkaisemasta artikkeleitani kun aloin raportoida Syyrian sisältä, ja sitten noin vuotta myöhemmin he poistivat juttuarkistoni kaikessa hiljaisuudessa sivustoltaan.”

Narwani kertoo, että sellaiset massamedian toimittajat, jotka kyseenalaistivat Syyrian tapahtumien virallisen narratiivin, joutuivat kollegojensa verbaalisten hyökkäysten kohteeksi. Media auttoi lavastamaan ja kasvattamaan konfliktia. Toimittajille ei pitäisi Narwanin mielestä antaa syytesuojaa silloin kun heidän juttusisältönsä on näin perusluonteisesti virheellinen ja ihmisiä kuolee sen takia. Narwani sanoo kutsuvansa tällaisia toimittajia nykyään mediataistelijoiksi (”media combatants”). Hänen mukaansa sana kuvaa hyvin heidän osuuttaan nykyajan sodissa.

Ihmisoikeusjärjestöt sotaa oikeuttamassa

Patrick Lawrence huomauttaa Lähi-Idän tilanteesta kirjoittavan Patrick Cockburnin osoittaneen ihmisoikeusjärjestöjen olevan täynnä anti-Assad -aktivisteja. Mikä oli ihmisoikeusjörjestöjen rooli Syyrian konfliktissa?

Ihmisoikeusjärjestöt olivat täysin yksipuolisia ja militanttien puolella, sanoo Narwani.

”Ne antoivat lausuntoja ja laativat raportteja, jotka perustuivat lähteistämisen osalta täysin luokattomiin kriteereihin. Näitä roskaraportteja sitten levitettiin niiden länsimaisessa mediassa olevien kumppanien toimesta, jolloin hallitukset ’raivostuivat’ ja siteerasivat ihmisoikeusjörjestöjen raportteja sekä lehtijuttuja muka tosiasioina.”

(toim.huom. Ihmisoikeusjärjestöt ovat palvelleet palkanmaksajiaan. Amnesty International väittää omilla sivuillaan, ettei hyväksy lahjoituksia kuin yksityisiltä, mutta sen rahoittajiin kuuluvat Norja, Euroopan komissio, Alankomaat, Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Human Rights Watch ei ole sen kummempi. Ihmisoikeusjärjestöjen tehtävä on pohjustaa sotaan lähtöä, selittää sodan välttämättömyyttä ihmisille ja oikeuttaa sota ”humanitaarisista syistä”.)

”Enintä osaa heidän [ihmisoikeusjärjestöjen] syyrialaisten kanssa tekemistään haastatteluista koordinoivat militanttiryhmien yhteyshenkilöt — haastatteluja tehtiin Skypen kautta. Kuinka voi tietää, kenen kanssa puhuu? Kuinka voi tietää puhutaanko totta? Kuka esitteli heidät tälle ’lähteelle’? Onko heillä motiivi? Järjestöt, paikalliset ja kansainväliset, olivat pääasiallinen lähde kaikelle, mitä kuulimme kemiallisilla aseilla tehdyistä hyökkäyksistä, verilöylyistä, pommituksissa kuolleista siviileistä ja niin edelleen.”

Sharmine Narwani nostaa esiin myös länsimaiden rahoittaman Valkokypärät -”pelastusjärjestön” (White Helmets), joka toimii vain terroristijärjestöjen hallitsemilla alueilla toimien todistajana lukuisille kemiallisin asein tehdyille iskuille. Facebookista löytyy kuitenkin lukuisia kuvia, joissa nämä ”pelastusjärjestön” jäsenet poseeraavat al-Qaidan ja ISIS-taistelijoiden kanssa aseita heilutellen, Narwani sanoo jatkaen, että huolimatta tämän kaltaisista todisteista media kuitenkin käyttää tätä ryhmää lähteenä.

Patrick Lawrence mainitsee Narwanin löytäneen ja kuvanneen jihadistien hallussaan pitämän maatalon Syyriasta, joka oli täynnä Yhdysvalloista peräisin olevaa kemiallista aseistusta.

Narwanin ollessa Damaskoksessa viime vuoden maaliskuussa Syyrian informaatioministeriö lähetti toimittajille tiedon laboratoriosta, joka oli löytynyt Ghoutan vapauttamisen yhteydessä. Laboratorio osoittautui kuuluvaksi Saudi-Arabian tukemalle Jaysh al-Islam -ryhmälle. Narwani sanoo, ettei hän koskaan kirjoittanut sen olevan kemiallisten aseiden valmistukseen tarkoitettu laboratorio, mutta laboratorion hyvästä varustetasosta saattoi hänen mukaansa kyllä päätellä, että militanteilla oli pääsy ulkomailta tuotuun teknologiaan, että he kykenivät luomaan tuotantolinjoja keskellä sota-aluetta ja että heillä oli mahdollisuus tuottaa myrkyllisiä aineita. Laitoksessa oli kloriinitynnyreitä riveissä. Ennen tätä löytöä virallinen kertomus kuului, etteivät ”kapinalliset” voineet olla vastuussa kemiallisista iskuista, koska he eivät voineet valmistaa tai ostaa kemiallisia aseita. 

Lawrence kysyy, miten voi olla varma siitä, ettei kyse ollut Syyrian hallituksen tekemästä lavastuksesta. Narwani vastaa, että paikkaa oli pommitettu ja ympärillä ammuskeltiin edelleen, joten on vaikea kuvitella miten Syyrian armeija olisi niissä olosuhteissa kyennyt kantamaan kaiken laboratoriossa olleen sisään edellisenä päivänä ja naamioimaan sen kranaatti-iskujen tuottamalla pölyllä. Hän huomauttaa vielä, että Jaysh al-Islam on aiemmin myöntänyt käyttäneensä myrkkyjä kurdeja vastaan Aleppon lähellä Sheikh Maqsoodissa.

Lawrence ja Narwani naureskelevat sille, että kemiallisten iskujen ajankohdat saattoi ennakoida kalenteriin katsomalla: YK:n turvallisuusneuvoston kokouksen aattona; kun jokin kansainvälinen ryhmä oli matkalla Syyriaan tilannetta tutkimaan; tai kun jossain länsimaisessa pääkaupungissa oli alkamassa jokin merkittävä poliittinen tapaaminen, tapahtui jotain kammottavaa. Kuvion havaitseminen ei ollut vaikeaa, vaikeaa oli olla muuttumatta kyyniseksi näiden ”hyökkäysten” suhteen.

Narwani kertoo Ghoutan vuoden 2013 iskusta, että paikalla ollut jordanialainen toimittaja kirjoitti yhdessä amerikkalaisen uutistoimisto Associated Pressin toimittajan kanssa iskusta jutun, jossa kerrottiin militantteja ja paikallisia haastattelemalla saadun selville, että militantit olivat saaneet Saudi-Arabiasta kontillisen uudentyyppisiä, tuntemattomia aseita ja että militantit olivat sohlanneet niiden käsittelyssä, mikä johti kuolemantapauksiin. Mutta sitten, Narwani jatkaa, eräs Syyriassa oleva vanhempi YK-virkailija kertoi epävirallisesti (”off the record”), että sauditiedustelu oli ollut iskun takana, mutta että kukaan ei ikävä kyllä uskalla sanoa sitä. Tämä virkailija antoi saman tiedon ainakin kahdelle länsimaiselle toimittajalle – jotka eivät raportoineet tiedosta.

Narwani jatkaa, että suurin osa hyökkäyksistä tapahtuu militanttien kontrolloimilla alueilla, joten oppositio kontrolloi täysin tiedonkulkua; Syyrian hallitus puolestaan on taho, joka hyötyy vähiten näistä iskuista, sillä ei ole motiivia tämän tyyppisiin iskuihin. Miksi se käyttäisi kemiallisia aseita kun tavanomaisilla aseilla saa suurempaa tuhoa aikaan eikä joudu sensuurin kohteeksi? Narwani kysyy.

Lopuksi Lawrence ja Narwani keskustelevat hollantilaisesta papista, isä Frans van der Lugtista, joka surmattiin keväällä 2014 Homsissa. Hän on Sharmine Narwanin mukaan omissa kirjoituksissaan vahvistanut paljon siitä, mitä haastattelussa on todettu, mm. sen, että länsimedian ”maltilliset kapinalliset” olivat alusta asti aseistettuja ja väkivaltaisia ja pyrkivät tekemään tuhotyönsä siten että niistä voitaisiin syyttää Syyrian hallitusta.

Ennen vanhaan Journalistin ohjeissa määriteltiin: ”Hyvän journalistisen tavan perustana on kansalaisen oikeus saada oikeita ja yleisesti merkittäviä tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa mahdollisimman totuudenmukaisen kuvan ympäristöstään.”

Uudistetuissa journalistin ohjeissa todetaan: ”Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.” Ikäänkuin tiedolla ja tiedoksi naamioidulla mielipiteellä ei olisi median kuluttajan kannalta eroa hänen muodostaessaan kantaansa asioihin.

Varmemmaksi vakuudeksi päätoimittajien yhdistys (PTY) alleviivasi heinäkuussa 2017, että ”toimittajat eivät käytä työssään sananvapauttaan kansalaisina, vaan työnantajansa sananvapautta.”

Julkisen sanan neuvosto (JSN) linjasi jo 2016, että tärkeät tapahtumat saa jättää uutisoimatta.

Euroopan journalistien kattojärjestö (European Federation of Journalists) on Euroopan suurin journalistien järjestö. Se toimii 43 maassa, ja edustaa yli 320 000 journalistia. EFJ osallistuu EU:n tukemaan kampanjaan, jolla pyritään vaikuttamaan lainsäädäntöön niin, että sananvapautta rajoitetaan koskemaan vain mielipiteiltään sopivia henkilöitä. Muuhun johtopäätökseen oli vaikea tulla materiaaliin perehtyessä.

* * *

”Ihmiset toisinaan kompastuvat totuuteen, mutta useimmat nousevat ylös ja kiirehtivät tiehensä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan”, kerrotaan Winston S. Churchillin lausuneen.

Tällä viikolla 18 ihmistä kuoli räjähdyksessä Hayat Tahrir al-Sham -järjestön hallussaan pitämällä alueella Jisr al-Sughurissa, kun kerrostalo romahti. Järjestö tunnettiin aiemmin nimellä Jabhat al-Nusra. Nimenmuutos lienee tehty, että päästiin pois Yhdysvaltain ja Kanadan terroristiryhmien listalta, ja homma voi jatkua.

”Vapautettu ja demokratisoitu” Libya on sisällisodan partaalla.

Iranin laivaston komentaja amiraali Alireza Tangsiri lausui al-Alam -uutiskanavalle antamassaan haastattelussa: ”Kansainvälisten lakien mukaan Hormuzin salmi on vesiväylä, ja me suljemme sen muilta mailta, mikäli meitä estetään käyttämästä sitä.”

Hormuzin salmen kautta kulkee huomattava osa maailman raakaöljykuljetuksista. Jos salmi suljetaan, länsimaissa pysähtyy moni asia. Jos Iraniin hyökätään, tulos on jokseenkin sama.


Riikka Söyring

Osa II päättyy tähän. The Salon aikoo julkaista jatko-osan Narwanin haastattelusta. Vastavalkea palaa asiaan sen ilmestyttyä.


PÄIVITYS 28.4.2019 klo 9.20: Lisätty toimittajan kommentti.

Pääasiallinen lähde

Patrick Lawrence | The Salon (21.4.2019): Reporter Sharmine Narwani on the secret history of America’s defeat in Syria


Kuva: The Corbett Report