Kansainväliset avustusohjelmat ja kolmannen maailman kehitys

Kovin usein kolmannen maailman ja kehitysmaiden tilasta ja kehityksestä ― taloudellisesti, kulttuurisesti sekä poliittisesti ― käytävä keskustelu jää kapeahkoksi. Vaikka keskusteluista löytääkin usein varsin oikeaan osuvia argumentteja esimerkiksi sodista, korruptiosta sekä alueellisista ja kulttuurisista ristiriidoista, harvoin kuitenkaan lähdetään viemään keskustelua sinne minne pitäisi: juurisyihin, tai miksi niitä sitten haluaakaan kutsua.

Johdanto

Asioiden laajempi ja kriittisempi tarkastelu ja tutkiminen on jäänyt marginaalissa toimivien tehtäväksi. Mielestäni kolmannen maailman ja kehitysmaiden taloudellista kehitystä (tai oikeastaan kehittymättömyyttä) ja siitä käytävää keskustelua voi hyvin verrata maahanmuutosta käytävään debatointiin julkisella ja virallisella tasolla. Väittely maahanmuuton sallimisen ja rajojen sulkemisen välillä tuntuu turhalta, jos emme ota tarkasteluun niitä perimmäisiä syitä, mitkä maahanmuuttoa aiheuttavat.

Kun Somaliasta alkoi 1990-luvun alussa “virrata” pakolaisia, eivät syyt olleet mitenkään yksinkertaisia tai johtuneet ainoastaan Somalian sisäisistä ongelmista. Yhdysvaltojen ja YK:n toimet (tai jälkimmäisen toimimattomuus) olivat keskeisiä tekijöitä Somalian olojen kurjistamisessa entisestään ja sisällissodan laukaisemisessa. Tämä puolestaan johti tunnettuun somalialaisten pakolaisaaltoon. Mutta ei tässä sen enempää maahanmuutosta, vaan siirrytään tarkastelemaan sitä, miten ja miksi kolmas maailma ja kehitysmaat eivät ehkä ole taloudellisesti niin jaloillaan kuin niiden voisi kuvitella olevan. 

Läntisiä arvoja maailmalle Bretton Woods -instituutioiden muodossa

Kolmannen maailman kehittymättömyyttä kuvaa osuvasti seuraava lainaus Matti Kääriäisen teoksesta Kehitysavun kirous (2015):

”Kuinka on selitettävissä, että erityisesti maaseutu näyttää samalta nyt kuin 40 vuotta sitten, vaikka ensimmäiset suuret maatalouden kehittämishankkeet, joissa olin mukana, alkoivat Tansaniassa, Mosambikissa ja Keniassa jo tuolloin? Miksi näiden 40 vuoden aikana mikään ei muuttunut, miksi maatalous ei kehittynyt? Miksi sen tuottavuus ei parantunut ja miksi nälkäisten ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä ei vähentynyt?”

Läpi 1970- ja 1980-lukujen nähtiin kolmannen maailman valtioissa suuria rakenteellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Tai ehkä asian voisi muotoilla näin: ennen 1980-lukua läntiset voimat, Yhdysvallat etupäässä, pyrkivät luomaan pohjaa tuleville rakenteellisille uudistuksille, joita oli suunniteltu kehitysmaiden varalle. Kuten Chilen tapaus osoittaa, on tällaisten valtioiden uudistaminen ja hallittavuus helpompaa kun johtoon on saatu läntisiä arvoja ja oppeja kumartava taho.

Mikä sitten oli se liikkeelle paneva voima, joka sai aikaan näiden läntisten arvojen viemisen kolmanteen maailmaan ja kehitysmaihin? Siihen ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta tai tulkintaa. Yksi vaikuttava tekijä on epäilemättä nobel-palkittu Milton Friedman. Kirjassaan Capitalism and Freedom hän esitti periaatteet, joista oli tuleva globaalin markkinatalouden säännöstö ja Yhdysvalloissa uuskonservatiivisen liikkeen talouspoliittinen ohjelma. Friedmanin kirjassa esittämät periaatteet ovat seuraavat: 1) Valtioiden on karsittava kaikki voitontavoittelua rajoittavat määräykset ja rajoitukset. 2) Lisäksi valtioiden tulee myydä kaikki sellaiset omistamansa varat, joista yritykset voisivat huolehtia kaupallisesti. 3) Valtioiden tulee leikata reippaasti sosiaalimenoja. 

Friedmanin opeilla (1950-luvulta lähtien) luotiin siis se perusta, joka edesauttoi läntisten instituutioiden harjoittaman talousopin viemistä kolmanteen maailmaan ja kehitysmaihin 1980-luvulla. Näillä instituutioilla viittaan siis ns. Bretton Woods -instituutioihin, jotka ovat IMF eli Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki (sekä WTO, Maailman kauppajärjestö, joka ei kuulu suoranaisesti Bretton Woodsiin, mutta on silti hyvin suuri organisaatio ja merkittävä tekijä maailmantaloudessa). Edellä mainittujen instituutioiden toimia on usein perusteltu hyvin “länsimielisesti” vakaan talouden ja kehityksen takaajina. Tarkempi tarkastelu antaa kuitenkin viitteitä täysin muusta. Luvattu kehitys onkin usein osoittautunut jälkikäteen kehittymättömyydeksi. 

Kun puhumme IMF:n, Maailmanpankin sekä WTO:n kaltaisista instituutioista, on hyvä tiedostaa se tosiasia, että niiden päämajat sijaitsevat Washingtonissa. Yhdysvalloilla on suurin valta näissä laitoksissa. Ilman tätä tärkeää yksityiskohtaa taloudellista kehitystä kolmannessa maailmassa ei voida tarkastella kriittisesti.

Mitä sitten ovat nämä rahoituslaitosten tarjoamat “talouslääkkeet” ja rakennesopeutusohjelmat? Valtiovarainministeriön sivuilla IMF:n tehtävistä sanotaan seuraavaa:

”[IMF:n] tehtävänä on edistää jäsenmaidensa talouskehitystä ja rahoitusmarkkinoiden vakautta. IMF seuraa jäsenmaidensa talouskehitystä tekemällä neljännen sopimusartiklan mukaisia konsultaatioita jäsenmaissa yleensä vuosittain. Kahdenvälisen seurannan lisäksi IMF:n toiminnassa keskeisellä sijalla on maailmantalouden kehityksen seuranta.”

“Jäsenmaidensa talouden seurannan lisäksi IMF myöntää lyhyitä ja keskipitkiä luottoja lähinnä maksutaseongelmiin. Luotonannolle on tyypillistä, että luoton saaja sitoutuu IMF:n kanssa sovittuun talouspoliittiseen ohjelmaan. Pyrkimyksenä on tukea kohdemaiden talouspolitiikkaa ja uudistuksia.”

Näin kuvailee siis virallinen taho, ja päällisin puolinhan kaikki näyttäisi olevan ihan okei, eikö? Mutta mitä esimerkiksi nämä sitoutumiset talouspoliittisiin ohjelmiin tarkoittavat käytännössä? Ja onko jäsenmaiden talouskehitys sitten ollut sen mukaista, että IMF:n voi sanoa onnistuneen tehtävässään? Miten todellisuudessa nämä “tavoitteet” ovat näkyneet ja vaikuttaneet kolmannen maailman kehitykseen 1980-luvulla aloitetuissa uudistuksissa? Uudistukset ― joiden tarkoitus oli saada kehitysmaat kulkemaan “oikean” talouspolitiikan polkua ja siten luomaan edellytykset kestävälle talouskasvulle ― kehiteltiin Washingtonissa ja myötäilivät sen ajan läntistä talousajattelua.

Kolmannen maailman taloudellisen ahdingon kehitystä 1980-luvulta 2000-luvulle kuvailee tarkasti taloustieteen professori Michel Chossudovsky teoksessa Köyhyyden globalisointi(2004), johon tämän artikkelin tarkastelu pitkälti perustuu. Lainaan kirjan johdantoa:

”Köyhyyden globalisointi aloitettiin kolmannessa maailmassa, ja se tapahtui yhtä aikaa 1980-luvun alun velkakriisin ja IMF:n määräämien kohtalokkaiden talousuudistusten kanssa. Ja se on tehnyt pitkälti tyhjäksi saavutukset, jotka sodan jälkeinen siirtomaavallan purku tuotti.”

Toisin sanoen kehitys pysäytettiin, huolimatta siitä, että kehitysmaat olivatkin jo ennestään velkaantuneita. Velkakierteen rattaat vain laitettiin pyörimään vauhdikkaammin. 

Kuria, ehtoja ja seurauksia

Bretton Woods -instituutioiden sopeuttamisohjelmat ja “talouslääkkeet” 1980-luvulla pitivät sisällään lukuisia jo lähtökohdiltaan rakenteellisia ongelmia. Ensinnäkin IMF:n, Maailmanpankin ja WTO:n johdolla toteutettavat taloutta ja kauppaa koskevat pakkouudistukset (lue luotonannon ehdot) käytännössä palauttavat kohdemaat aiempaan siirtomaan asemaan “rauhanomaisin” keinoin. Ne joutuvat markkinavoimien vallan alaisuuteen. IMF:n “ihmelääke”, rakennesopeutusohjelmat, ovat tiukkaa talouskuria jo velkaantuneille valtioille; tiukka budjetti, devalvaatio, kaupan vapauttaminen ja yksityistäminen.

Mitä nämä ehdot ja tiukat säännöt sitten tarkoittivat luotonsaajavaltioille? IMF:n reformit oli kuitenkin tarkoitettu nimenomaan parantamaan velkaantuneiden maiden taloudellista tilannetta, tai näin ainakin sanottiin. Mikä siis meni pieleen? Todennäköisesti yksi olennainen tekijä on velanhoitomaksujen periminen samaan aikaan kuin lainaa myönnettiin lisää näihin valtioihin. Toinen merkittävä seikka on, että rakennesopeutusohjelmat loivat sellaiset olosuhteet, joissa maan oman rahapolitiikan oli mahdotonta enää rahoittaa maan taloudellista kehitystä sisältä päin. Maiden keskuspankit jäädytettiin, niin että niistä tuli riippuvaisia ulkomaisesta luotonannosta. Kun maa ei kykene omin sisäisin voimin tekemään rahapolitiikkaa, on kierre loputon, ja riippuvuus ulkopuolisista rahoittajista lisääntyy entisestään. Tämän luulisi jo itsessään pysäyttävän näiden sopeutusohjelmien tavoitteet, joita olivat juuri taloudellisen kehityksen paraneminen ja velkojen väheneminen.

Lainat edellyttivät sitä, että maat noudattavat lainasopimuksiin liitettyjä “poliittisia ehtoja”. Toisin sanoen rahaa annettiin vain, jos hallitus mukautui ja suostui rakennesopeutusuudistuksiin ja noudatti niihin sidottuja täsmällisiä aikatauluja. Usein tällaiset “poliittiset ehdot”, joita lainoihin sidottiin, suosivat mm. peruselintarvikkeiden tuontia rikkaista maista, kun taas lainanottajamaat eivät välttämättä saaneetkaan sijoittaa esimerkiksi maatalouden tueksi annettua lainaa maataloushankkeisiin. Lainoja saattoi kuitenkin käyttää vapaasti tuotteiden maahantuontiin, jolloin suunnattiin resursseja pois maiden omista kansantalouksista.

Jo ennen varsinaisia lainaneuvotteluja lainoitettavalta maalta vaaditaan merkittäviä uudistuksia ns. “IMF:n varjo-ohjelmalla”. Hallituksen on osoitettava IMF:lle, että se on sitoutunut talousuudistuksiin, joita lainaohjelma vaatii. Jos uudistukset eivät kuitenkaan ole olleet riittävällä tasolla tarkastelujakson aikana, voidaan lainanmaksatus keskeyttää, ja maa voidaan asettaa uudelleen “mustalle listalle”, jolloin sitä uhkaisivat kaupankäyntiin ja pääomansiirtoihin liittyvät vastatoimet. Myös lainanhoitomaksujen myöhästely voi olla syy lainoituksen keskeytykselle.

Valuutan devalvointia vaaditaan myös usein ennakkoehtona ennen neuvotteluja lainasta. Devalvaatiolla on useita suoria seurauksia: se johtaa kotimarkkinahintojen “dollarisointiin” eli kotimaanhintojen nousuun maailmanmarkkinoita vastaavalle tasolle, laskee reaaliansioita, vähentää hallituksen dollarimääräisiä menoja ja vapauttaa näin valtion varoja ulkomaan velan hoitoon. IMF:n vaatiman devalvaation sosiaaliset vaikutukset ovat nopeita ja ankaria: perusruoan, kestokulutushyödykkeiden, kaasun, polttoaineen, maataloustarvikkeiden, lääkkeiden ja palvelujen hinnat nousevat hetkessä, minkä lisäksi siitä seuraa julkisten laitosten työntekijöiden irtisanomisia, tuntuvia sosiaalialan ohjelmien leikkauksia ja palkkojen indeksisuojan poistamista. “Pakkodevalvoinnilla” on siis sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia, mutta ne ovat kauttaaltaan hyvin dramaattisia ja kurjistavia velallisen valtion kansalaisten kannalta.

Lainasopimuksissa asetetaan myös ns.”liikkuvan mallin” budjettivaje, jota hallitus sitten noudattelee IMF:n ohjeistuksen mukaan: ensin asetetaan tavoitteeksi viisi prosenttia kotimaisesta bruttokansantuotteesta, seuraavissa lainaneuvotteluissa IMF alentaakin tavoitteen 3,5 prosenttiin “inflatorisista” syistä, ja kun tämä tavoite on saavutettu, vaatii IMF budjettivajeen pienentämistä edelleen 1,5 prosenttiin kotimaisesta bruttokansantuotteesta. Tätä mallia IMF on toteuttanut 1990-luvun alusta lähtien, ja se on omiaan pahentamaan valtiontulojen kriisiä ja romahduttaa valtion ohjelmia samalla kun valtion tuloja vapautuu (hetkeksi) ulkomaisen velan korkojen lyhentämiseen. Yhdessä devalvaation vaikutusten kanssa IMF:n määräämät budjettitavoitteet romahduttavat julkiset investoinnit: valtion ei enää anneta käyttää resurssejaan julkisen infrastruktuurin ― teiden tai sairaaloiden yms. ― rakentamiseen.

Näin velkojista on tullut myös “Julkisten investointien ohjelman” (PIP, Public Investment Program) päättäjiä. PIP määrittää sen, millaista julkista infrastruktuuria tulee, tai ei tule, rahoittaa. PIP:n toiminta johtaa usein siihen, että suuret monikansalliset rakennus- ja insinöörifirmat voittavat tarjouskilpailuun asetetut jälleenrakennushankkeet ja paikalliset rakennusyhtiöt (julkiset ja yksityiset) jäävät syrjään. Ylikansallisten yhtiöiden kerätessä voitot tekevät paikalliset yhtiöt suurimman osan varsinaisesta rakennustyöstä alihankintasopimusten kautta matalapalkkaista työvoimaa käyttäen. 

Kaupan vapauttaminen ulkomaisille tuotteille ja pääomalle on yksi välttämättömistä talousuudistuksista ja rakennesopeutuslainan ehdoista. Kaupan vapauttamisohjelma sisältää tuontikiintiöiden poistamisen, tullitariffien vähentämisen ja yhdenmukaistamisen. Valtion talous kärsii automaattisesti tullitulojen laskusta ja kaupan vapauttaminen johtaa kotimaisen, sisämarkkinoille suunnatun, tuotannon romahtamiseen. Kaupan vapauttaminen, tuontikiintöiden poistaminen ja tullirajojen väheneminen aiheuttavat sen, että ulkomailta tuotu kulutustavara syrjäyttää kotimaisen tuotannon. Näin ulkomainen pääoma ja teollisuus saavat asteittain yhä suuremman jalansijan ja vallan velkaantuneissa maissa. Myös valtionyhtiöiden yksityistäminen on poikkeuksetta sidottu maiden ulkomaisen velan uudelleen neuvotteluun: ulkomainen pääoma ottaakin usein haltuunsa taloudellisesti kannattavimmat valtiolliset yritykset tai yhteisyritykset vastineeksi velasta. Valtionyhtiöiden yksityistäminenhän ei tunnetusti paranna kyseisen maan taloudellista kehitystä, vaan sillä on päin vastoin ulkomaisia monikansallisia yrityksiä rikastuttavia seurauksia. 

Verouudistukset, joissa kotimaiset tuottajat joutuvat maksamaan valtionveroa mutta yhteisyritykset ja ulkomainen pääoma saavat lähes poikkeuksetta verovapauden, kuuluu Maailmanpankin ohjeisiin valtiontalouden rakenteen perusteellisessa muutosprosessissa. Samankaltainen on IMF:n sähköisesti maahantuleville ja maastatuleville valuuttaliikkeille vaatima läpinäkyvyys ja vapaus: tällainen antaa ulkomaisille yhtiöille vapaat kädet siirtää voittonsa maasta ulkomaan valuuttana. Tällaiset ehdot ja vaatimukset tuskin auttavat velallisen valtion taloudellista kehitystä, vaan pikemminkin suojelevat ulkomaisen pääoman siirtelyä pois maasta vapaasti ja verottomasti sitä eniten tarvitsevan kansanosan ulottuvilta. 

Edellä käsittelemäni sisältää ehtoja ja “sääntöjä”, joita lainaneuvotteluissa on asetettu lainoitettavalle valtioille. Varmasti on muitakin ehtoja, mutta toivottavasti nämä kertovat jo jotain siitä, mikä tässä läntisten arvojen ja talousoppien viemisessä muuhun maailmaan voisi olla pielessä. Rakennesopeuttamisen ehdoilla on valtava määrä seurauksia yhteiskunnan eri sektoreilla ja tasoilla, ja laajuudessaan ne ovat usein olleet tuhoisia kansalaisten talouden ja elinolojen saralla.

Kuten edellä käsiteltiin, rakennesopeutukset johtavat ulkomaisen pääoman ja tuonnin vahvistumiseen kotimaisen tuotannon kustannuksella, valtionyhtiöitä yksityistetään ja verotusta suunnitellaan hyödyntämään ulkomaisia sijoituksia ja tuotteita. Haitalliset vaikutukset ovat tietenkin seurausta taloudellisesta romahduksesta ja ulkomaanvelan lisääntymisestä. Koulutus ja terveydenhuolto kärsivät: oppilaitoksia suljetaan ja opettajia pannaan viralta varojen puutteen vuoksi, terveysala kärsii “lamasta” välineistön ja lääkkeiden puutteen, huonojen työolojen ja matalan palkkauksen vuoksi. Tällaiset tilanteet johtavat puolestaan usein esimerkiksi siihen, että valtion keskeisiä sosiaalipalveluja yksityistetään ja suuret väestönosat jäävät vaille asianmukaista hoitoa, koska he eivät enää kykene maksamaan terveydenhoito- ja koulutuspalvelumaksuja. Kun kehitys on tämänkaltaista, on varmaa että erilaiset taudit, köyhyys ja varallisuuserot sekä kouluttamattomien ja nälkää näkevien ihmisten määrä kasvavat. 

Voisivatko asiat olla toisin?

On tietysti vaikeaa tehdä selkeää johtopäätöksiä siitä, millainen tilanne kolmannessa maailmassa ja kehitysmaissa olisi, jos ne eivät olisi “joutuneet” IMF:n ja Maailmanpankin lainaohjelmien vaikutuksen alaisiksi 1980-luvulta lähtien. Se on kuitenkin selvää, että taloudellinen kehitys ei ole lähimainkaan ollut sitä, millä näitä sopeutumisohjelmia maailmalla ja velkaantuneille maille markkinoitiin. Velkaantuminen on karannut käsistä, kehitysmaat ovat joutuneet yksityistämään valtionyrityksiään, avaamaan sisäiset markkinat ulkomaiselle pääomalle ja tavaralle kotimaisen talouden kustannuksella ja kärsineet muista huomattavista yhteiskunnallisista ja taloudellisista ongelmista.

Se itsenäisyyden asema, jonka maat saavuttivat siirtomaahallinnon purkamisen seurauksena, on käytännössä menetetty ulkomaiselle pääomalle ja markkinavoimille. Huolimatta kaikesta siitä taloudellisesta ja poliittisesta kehitysavusta, jota Euroopastakin suunnataan vuosittain kehitysmaihin, on suorastaan järjetöntä, että minkäänlaista kehitystä ei oikeasti tapahdu. Tämän artikkelin loppukaneetiksi sopivatkin Matti Kääriäisen sanat: ”Olemme tulleet sen tien päähän jossa länsimaat tai rikkaat maat määrittelivät kehityksen tavoitteet ja kutsuivat sitten näitä tavoitteita universaaleiksi.”

Samu Seppälä on Vantaalla asuva, valtiotieteitä opiskellut ja maailmaa avoimin silmin tutkiva kansalainen.

Kuva Maailmanpankin vastaisesta mielenosoituksesta Jakartassa Indonesiassa vuonna 2004: Jonathan McIntosh (CC BY 2.0)