Kadonnutta parodiahorisonttia etsimässä

Keijo Kaarisade on fiktiivinen hahmo, jonka Vihapuhepoliisi-parodiatilin Twitter sulki keväällä. Hieman myöhemmin parodian havaitsemiselle herkistyneet ihmiset kiinnittivät huomiota valtakunnan ykköslehtien yleisönosastoissa julkaistuihin hieman erikoisiin kirjoituksiin, ja monet päättelivät “Keijon” tehneen paluun uudella alustalla. Muutama päivä sitten satiristi myönsi tehneensä kirjoitukset ja jättäneensä niihin vihjeitä itsestään, kuten kirjoitusten lopuissa olevat sanat “käytäntöjä eri ilmansuunnista ja oikeusasteista”.

“Kaarisade” sanoo kaikkien kirjoitustensa tulleen julkaistuksi, vaikka on pyrkinyt tekemään niistä “sekavia ja älyttömiä”. Hän kysyy lukijoilta vinkkejä siihen, miten “löytää raja lehdistön parodiahorisontille”, ja jatkaa:

”Moni tolkun ihminen on keksinyt, että media voisi nyt tutkiskella itseään ja katsoa peiliin. Toisaalla toimintaani on juuri paheksuttu siitä, että olen romuttamassa valtamedian mainetta. Aivan mahtava idea! Toimitus ei olisi enää vastuussa siitä, mitä ’laatumedia’ painaa lehteensä, ja samalla kaikkien täytyisi kumartaa tätä yhteiskunnallisesti tärkeää elintä aivan kritiikittömästi. Journalistiliitto kiittää. Tähän ei olisi edes Keijo pystynyt.”

Tuoreimmat Kaarisateen kirjoitukset julkaistiin Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä 16. kesäkuuta. Hesarin julkaiseman kirjoituksen otsikko on “Naisvaltainen hallitus on askel oikeaan suuntaan”. Lähes täysin sama kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä otsikolla “Miesten ei tarvitse pelätä ministerien naisenemmistöä”. Edellisen kirjoittajaksi merkittiin “filosofian maisteri Elina Kemppi” Raaseporista ja jälkimmäisen “Elina Kemppi-Pirhonen” Tampereelta.

Kirjoituksissa peräänkuulutetaan “naisvaltaista nimitys- ja rekrytointipolitiikkaa” tasa-arvoisen asemesta sillä perusteella, että hallitukset, paneelit ja asiantuntijaryhmät ovat historiallisesti olleet miesvaltaisia. Tämä olisi kirjoittajan mukaan “tapa hyvittää kunniavelkaa tasa-arvolle”. Eräs Hesarin lukija oli osannut hämmästellä lausetta “Naisvaltainen hallitus on pieni askel oikeaan suuntaan” kysyen kommenttiosastossa “Askel oikeaan suuntaan? Pitäisi siis olla pelkästään naisista koostuva hallitus?”

Viimeistään loppulauseiden olisi voinut kuvitella paljastavan kirjoituksen parodiaksi:

 “Suomi selviytyi aikanaan sotakorvauksista Neuvostoliitolle ja maksoi ainoana maana kaiken sovitusti. Tämä auttoi samalla maatamme teollistumaan. Samalla tavalla miesten hyvitykset historian vääryyksistä voisivat auttaa nyt muuntamaan Suomen talouselämän muun muassa hiilineutraaliksi ja kunnianhimoisemmaksi ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Feminismin ei kuitenkaan pitäisi omaksua Neuvostoliittoa roolimallikseen vaan hakea parhaita käytäntöjä eri ilmansuunnista ja oikeusmalleista.”

Maaliskuussa Turun Sanomat julkaisi “Aisa Kantolan” kirjoituksen “Yliopistokulttuurimme on tippumassa kansainvälisen kehityksen kelkasta”, jonka loppulauseen sanojen alkukirjaimista muodostuu sana “kaarisade”. Kirjoitus sisältää seuraavan ratkiriemukkaan toteamuksen: 

“Sukupuolten tutkimuksen laitoksen pikkujouluissa valkoiset tutkijat epäilivät afrikkalaistaustaista rodullistettua naistutkijaa homo- ja transfobiseksi vain, koska postkolonialistisenä feministinä hän kieltäytyi kertomasta kolonialistisella englannin kielellä, millä pronominilla hän toivoisi itseään kutsuttavan.”

Eräs kommentaattori ennakoi tämän jälkeen, että Keijon parodian läpimenon Hesarissa pitäisi olla lähes väistämätöntä “ellei mielipidepalstoja lakkauteta varotoimenpiteenä sananvapauspopulismin varalta”. Tuossa kommentaattori viittasi Aamulehden 24.4. julkaisemaan ”filosofian tohtori Arvo Pohjalaisen” kirjoitukseen.

Toukokuussa Aamulehti julkaisi “valtiotieteiden maisteri Petteri Virtasen” kirjoituksen “Euroopan unionin vertaaminen Neuvostoliittoon on vastuutonta ja harhaanjohtavaa”, jossa lukee mm.

“Neuvostoliittoon ei myöskään kohdistunut henkeään uhmaavaa siirtolaisvirtaa paremman tulevaisuuden toivossa. […] Vaikka Trump voitti vaalit, maailman moraalinen keskipiste siirtyi Eurooppaan. EU:n epätäydellisyyksien sivuuttaminen voi olla nyt elintärkeää, mikäli emme halua uhrata suurempaa unelmaa moniarvoisesta ja rajattomasta Euroopasta sitä repiville voimille”.

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen toteaa, että kirjoittajan fiktiivisyys selvisi kun kirjoituksesta oli alettu keskustella Twitterissä ja toimitus oli lähestynyt kirjoituksen lähettäjää tämän antamalla sähköpostiosoitteella. Vastauksen “ympäripyöreydestä” saattoi Mäkisen mukaan päätellä, ettei kyseessä ole “oikea ihminen”. Hän jatkaa varsin mielenkiintoisesti, että teksti edustaa kaikesta huolimatta “Helsingin Sanomien mielipidepalstan tavanomaista aineistoa”. Hesari jätti kirjoituksen näkyville toisin kuin muut lehdet, kuten Aamulehti.

MISTÄ KAARISATEEN KIRJOITUSTEN läpimeno kertoo? Yhtymäkohtia siihen on haettu tarkoituksellisesti päätöntä mutta tieteelliseltä kuulostavaa sanahelinää sisältäneistä artikkelitarjokkaista, jotka ovat läpäisseet useiden tiedejulkaisujen vertaisarvioinnin. Ja samaa asiaa tapaukset ilmentävätkin, vaikkakin erilaisilla foorumeilla. Kun tarjottu tuotos on hyvin kirjoitettu ja pääpiirteissään julkaisijan linjan mukainen eli “julkaisupoliittisesti korrekti”, sen arvioijat — tiedelehtien tapauksessa vertaisarvioijina toimivat tutkijat ja sanomalehtien tapauksessa mielipidekirjoituksista vastaavat toimittajat — eivät huomaa kirjoitusten selviäkään älyttömyyksiä. 

Pinnallisella tasolla edellä käsitellyn voi tiivistää toteamukseen, että parodian kirjoittaminen on vaikeaa, ja kirjoituksen ymmärtäminen parodiaksi on vieläkin vaikeampaa. Syvällisemmällä tasolla nyt nähty ilmentää osaltaan sitä, että lähes mikä tahansa menee läpi (anything goes) kun kyse on poliittisesti korrekteista virallisista “totuuksista”. Teräsrakenteinen, palosuojattu, 174 metriä korkea pilvenpiirtäjä voi pudota perustuksilleen tavalla, joka vastaa erittäin taidokasta hallittua purkua, ja vuosien kuluessa vaihdelleiden “hypoteesien” jälkeen kehitelty virallinen selitys tavanomaisista toimistopaloista tuhon syynä esitetään valtamedioissa totuutena (sikäli kuin keskustelua tapauksesta ei saada vaiennettua mm. ”salaliittoteoriakortin” avulla), koska selitys on virallinen selitys.

Samaten poliittisesti korrekti väite, että Syyrian presidentti Assad ”kaasutti kansalaisiaan” spektaakkelimaisesti Ghoutassa juuri kun hallitus oli saanut YK:n tutkijat maahan tutkimaan aiempia, YK:n edustajankin ns. kapinallisten tekemäksi epäilemiä kaasuiskuja, menee läpi koska ISIS et al. tämän ja muidenkin iskujen tekijänä murentaisi pohjaa viralliselta Syyria-kerronnalta (vaikka itse The New York Times uutisoi vuonna 2016 riippumattomasta tutkimuksesta, jonka mukaan ISIS oli tehnyt ainakin 52 kemiallista iskua Syyriassa ja Irakissa).

Syyrian hallitus järjettömien, ulkoisen väliintulon perusteita hopealautasella tarjoilevien kaasuiskujen tekijänä toistuu narratiivissa vuodesta toiseen, vaikka Syyrian armeija oli tuhonnut kemialliset aseensa YK:n valvonnassa vuoden 2014 alkuun mennessä eikä ISISiä koskaan riisuttu kemiallisista aseista. Jopa kemiallisten aseiden kieltojärjestön omat tutkimukset, jotka eivät sovi kertomukseen, koetetaan haudata kaikessa hiljaisuudessa.

Perusongelma on siten se, että median välittämät uutiset ilmentävät tyypillisesti täyttä kritiikittömyyttä lähteitään kohtaan. “Välittämät” on muuten juuri oikea sana, sillä suomalaisten medioiden uutisointi on pitkälti suurten läntisten medioiden ja uutistoimistojen katsausten välittämistä — kierrätystä — median kuluttajille. Sana “tiedonvälitys” tiivistää ongelman, mutta kyse ei ole vain yhdyssanan jälkimmäisestä osasta. Opiskellessani englantia eräs laitoksemme amerikkalainen lehtori totesi, että suomen kielen sana “tieto” on todellinen katastrofi ja muistutti, että englannin kielestä löytyy “tiedolle” ainakin sanat “data”, “information” ja “knowledge”, joista vasta viimeisin ilmentää ihmisen sisäistämää, syvällisempää tietoutta.

EDELLÄ MAINITTU KRITIIKIN PUUTE puolestaan liittyy siihen, minkä olen aiemmin maininnut: valtamedia on kaikissa yhteiskunnissa vallan mediaa ja sellaisena tukee yhteiskunnallisten eliittien intressejä ja niihin kytkeytyviä virallisia totuuksia, eikä niiden vahva kyseenalaistaminen ole tervetullutta. Ja tämä on syy sekä siihen, miksi kukin yhteiskunta tarvitsisi (usein harvojen omistukseen keskittyneitä) vallan medioita haastavia vaihtoehtomedioita, että siihen, miksi valtamediat pyrkivät mm. valemedioiksi leimaamalla nujertamaan yhteiskunnallisista totuuksista kilpailevat vaihtoehtomediat ja monopolisoimaan itselleen totuuden määrittelyn auktoriteetin.

Se, että vaihtoehtomediat nähtäisiin suomalaistakin mediademokratiaa tervehdyttävinä osina, on jotain, minkä ainakin Journalistiliiton toivoisi ymmärtävän. Valtamedioiden intressit liittyvät pääasiassa taloudelliseen ja (valta)poliittiseen hyötyyn, siinä missä vaihtoehtomedioiden intressit kumpuavat kansalaisten kokemasta tarpeesta yrittää nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun valtamedioiden ”unohtamia”, vaikenemia tai vääristelemiä asioita. Valtamedioiden vaihtoehdoilla on siten sekä sosiaalinen tilaus että tehtävä valtamedioiden vahtikoirina, mistä Vastavalkean toimittajien valtamedioiden uutisoinnissa aikaansaamat oikaisut ovat vain yksi esimerkki.

Valtamedian itsetyytyväisyyteensä jämähtäneiden, poliittisesti epäkorrekteilta totuuksilta silmänsä sulkevien, status quota ylläpitävien monoliittisten rakenteiden dekonstruointiin tarvitaan juuri Keijo Kaarisateen kaltaisia parodiahahmoja. Parodia ja satiiri ovat todellakin tarpeen medialukutaidon kehittämisessä — nykyisellä tosikkomaisuuden ja ammattiuhriutumisen aikakaudella kenties kipeämmin kuin koskaan.

Vastuuvapauslauseke: Valtioneuvoston kanslian julkaiseman Informaatiovaikuttamiseen vastaaminen -oppaan mukaan satiiria ja parodiaa voidaan käyttää harhaanjohtavan informaation levittämiseen ja yksilöiden, narratiivien tai mielipiteiden naurunalaiseksi saattamiseen tai kritisointiin. Valtioneuvosto muistuttaa vielä, että huumoria voidaan käyttää kiistanalaisten mielipiteiden oikeuttamiseen.