Viimeisimmällä Tukholman matkalla oli ohjelmassa kaksi konserttia. Ensimmäisenä päivänä kuulimme Ludvig van Beethovenin viulukonserton ja toisena päivänä Gustav Mahlerin toisen sinfonian. Kumpikin esitys oli suurenmoinen ja mieliinpainuva – joskin aivan eri syistä.
Musiikista en sinänsä ymmärrä mitään, vaikka levyjä (CD, DVD ja blu-ray) on kertynyt ehkä 1000 kappaletta. Kaikki levyt ovat klassista musiikkia. Ensimmäinen hankkimani LP-levy kuudennella luokalla oppikoulussa oli Verdin Aida. Kouluaikana lauloin kuorossa mutta lauluäänen jätin ennakkoperintönä tyttärelle jo yli 50 vuotta sitten, jota hän sitten hyödynsi ensin Tapiolan kuorossa ja myöhemmin Tapiolan kamarikuorossa.
BEETHOVENIN VIULUKONSERTON olen kuullut elämäni aikana vähintään 50 kertaa. Ensimmäisen kerran kuulin sen konsertissa työmatkalla Pariisissa keväällä 1972, jolloin sen soitti Isaac Stern ja orkesteria johti Zdeněk Mácal. Sternin nimi oli jo tuolloin entuudestaan tuttu, hänhän esiintyi Suomessa kutsuvieraskonsertissa edellisen vuoden joulukuussa, kun Finlandia-talo vihittiin käyttöön. Lisäksi olin muutaman vuoden ajan kuunnellut Johannes Brahmsin viulukonserttoa hänen esittämänään LP-levyltä.
Pariisin konsertti oli lauantaina aamupäivällä jossakin vanhassa konserttisalissa ja aluksi en meinannut löytää istumapaikkaa. Jonkin aikaa ihmeteltyäni selvisi, että istuimena oli viereiseen nojatuoliin kiinnitetty kokoon taitettava tuoli tavanomaisista nojatuoleista koostuvan rivin päässä. Paikka oli kuitenkin erinomainen, vaikka istuin olikin hiukan hutera. Se oli nimittäin hyvin lähellä orkesteria ja siitä oli suora näköyhteys solistiin.
Beethovenin viulukonsertto alkaa patarumpujen lyönneillä, joihin puhaltimet yhtyvät ja jonkin ajan kuluttua mukaan tulevat viulut. Solistin osuus alkaa suunnilleen kolmen minuutin kohdalla. Isaac Stern seisoi jo konserton alun aikana melko lähellä konserttimestaria, mutta suunnilleen 2,5 minuutin kohdalla hän astui aivan konserttimestarin viereen ja alkoi soittaa samaa stemmaa ykkösviulujen kanssa. Kun solistinen osuus alkoi, hän astui pari askelta poispäin kohti kapellimestaria ja alkoi soittaa omaa osuuttaan – loisteliaasti ja suuren mestarin varmuudella.
Olen vuosien varrella nähnyt vain muutaman kerran tämän konserton live-esityksenä ja lisäksi muutaman konserttitaltioinnin. En ole kertaakaan nähnyt yhdenkään solistin soittavan orkesterille tarkoitettua osuutta. Kaikki näkemäni solistit ovat pysyneet roolissaan. En ole myöskään lukenut mitään mahdollisista vaihtelevista esityskäytännöistä. Myös kadenssi, joka on alun perin tarkoitettu solistin taituruuden osoittamiseen, siis improvisointia varten, on ainakin tässä konsertossa täysin vakiintunut.
Tukholmassa muutama päivä sitten Beethovenin viulukonserton soitti Frank Peter Zimmermann. Orkesterina oli Ruotsin radion sinfoniaorkesteri, jota johti sen ylikapellimestari Daniel Harding. Konserttisalina tällä orkesterilla on säveltäjä Franz Berwaldin nimeä kantava Berwaldhallen. Rakennus on suhteellisen uusi, valoisa ja avara. Se otettiin käyttöön 1979. Istuimet ovat erinomaiset ja jalkatila riittää erinomaisesti pitkillekin ihmisille.
Konserton alkaessa Zimmermann seisoi varsin lähellä kapellimestaria, ehkä lähempänä kuin tavallisesti on tapana. Kun ykkösviulut alkoivat soittaa, myös Zimmermann alkoi soittaa. Hän soitti samaa stemmaa ykkösviulujen kanssa. Tästä hänen omaksumastaan käytännöstä löysin netistä jopa maininnan.
Yhdessä kohtaa Zimmermann meni seisomaan niin lähelle Hardingia, että tämä olisi varmaankin yltänyt koskettamaan kädellä. Musiikissa oli sellainen kohta, jossa viulisti selvästi keskustelee orkesterin ja niin ollen kapellimestarin kanssa. Zimmermann katsoi Hardingia silmiin ja hymyili tavalla, johon yleisö kuultavasti reagoi. Soittajan ja kapellimestarin pitkäaikainen yhteistyö ja sen myötä syventynyt ystävyys välittyivät kaikille kuulijoille.
Hämmästyttävintä esityksessä kuitenkin oli, että Zimmermann soitti viuluaan käytännöllisesti katsoen koko konserton ajan. Hän soitti solistiset osuudet tietenkin vuorollaan, mutta muuna aikana hän soitti koko ajan ykkösviulujen kanssa samaa stemmaa. Istuimme neljännellä penkkirivillä aivan keskellä, joten meillä oli täysin esteetön näköyhteys solistiin. Tämä esitys ei unohdu koskaan!
Kun esitys päättyi, yleisö suorastaan räjähti suosionosoituksiin, kaikki nousivat heti seisomaan ja osa huusi bravoota. Olimme kaikki samaa mieltä esityksestä. Mikään yhdistelmä soittajia ei pystyisi parempaan.
Jokainen Berwaldhallenissa käynyt konserttivieras tietää, että kaupungin keskustaan palaamisessa saattaa olla ongelmia. Jos sali on ollut täynnä, läheskään kaikki halukkaat eivät mahdu bussiin, ja busseja kulkee harvakseltaan. Pari kertaa olemme kävelleet osan matkasta, jolloin kulkuvälineistä alkaa löytyä vaihtoehtoja. Tällä kertaa satoi vettä, mutta ystävällinen bussikuski päätti ottaa tilanteen haltuun. Hän avasi pitkän bussin kaikki ovet ja päästi sisään kaikki halukkaat. Lippuja ei kysellyt kukaan. Olimme kuin sillit suolassa.
Kotiin tultuani etsin Berliinin filharmonikkojen sivustolta kaikki Beethovenin viulukonserton taltioinnit: Itzhak Perlman (1992), Leonidas Kavakos (2009) ja Isabelle Faust (2015). Kukaan näistä ei soita orkesterille tarkoitettuja osuuksia.
Tarkoittamani sivusto on Berliner Philharmoniker Digital Concert Hall, joka on maksullinen nettipalvelu. Siellä on satoja konserttitaltiointeja hyvinkin pitkältä ajalta, myös messuja ja passioita, lisäksi oopperoita konserttiesityksinä sekä runsaasti dokumentteja. Live-esityksiä on säännöllisesti ja ne tulevat pienellä viiveellä arkistoon pysyvästi. Tallenteita voi katsoa mihin aikaan tahansa ja kuinka monta kertaa tahansa. Suomalaistenkin kapellimestareiden vierailut löytyvät arkistosta. Santtu-Matias Rouvali on johtanut filharmonikkoja äskettäin ja hänestä tehty haastattelu on riemastuttava.
Taltiointeja voi katsoa tietokoneen, Blu-ray-soittimen tai suoraan televisioon kuuluvan sovelluksen avulla. Uusimmissa televisioissa viime vuosien taltiointien kuvan taso on 4K UHD HDR, eli siis paljon parempi kuin Blu-ray-levyllä. Joka vuosi tulee vähintään 40 uutta HD-tasoista tallennetta lisää.
GUSTAV MAHLERIN 2. SINFONIA oli ollut pitkään suunnitelmissa. Sen esittämiseen tarvitaan kuitenkin iso orkesteri, hyvät solistit, iso kuoro ja oikeat urut. Sitä ei siis voi kuulla säveltäjän tarkoittamalla tavalla esitettynä Suomessa. Tukholmassa se sen sijaan onnistuu erittäin hyvin Hötorgetin varrella olevassa vanhassa konserttitalossa, joka on Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kotisali.
Tässä vanhassa salissa on tullut vuosien varrella käytyä monta kertaa. Konserttien taso on aina erittäin korkea. Parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen ruotsalaisen Jakob Koranyin esittämä Joseph Haydnin sellokonsertto. Konsertossa ei sinänsä ollut mitään erityistä, mutta kun Koranyi alkoi soittaa kadenssia, heti ensimmäisten sekuntien aikana tajusin, että hän joko soittaa oman versionsa tai improvisoi. Se on kokemuksena parasta, mitä siihen mennessä koskaan olin konsertissa kuullut. Kadenssi oli sellaista musiikkia, jota Haydn säveltäisi, jos olisi nyt elossa.
Ylimääräisenä Koranyi soitti kaikille tutun kappaleen Ack Värmeland du sköna. Ennen kappaleen esittämistä Koranyi muistutti kuulijoita tämän tunnetun laulun yhtäläisyyksistä Smetanan Moldaun ja Israelin kansallislaulun kanssa. Myös tässä Koranyi soitti ensimmäisen ”säkeistön” normaaliin tapaan mutta jatkoi sitten improvisoimalla. Esitys oli huikea.
Mahlerin kakkonen on tullut vuosikymmenien varrella tutuksi ensin LP-levyiltä ja sitten CD-levyiltä. Viime vuosien ajan sitä on katseltu blu-ray-levyltä, jolla Claudio Abbado (1933–2014) johtaa Luzernin festivaaliorkesteria. Solisteina ovat Eteri Gvazava ja Anna Larsson, kuorona Orfeón Donostiarra. Abbado oli pitkään Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestari, joten hänen johtamistaan esityksistä on tehty paljon tutuksi tulleita tallenteita. On todella liikuttavaa katsoa nuoresta Abbadosta tehtyä dokumenttia, kun hän Herbert von Karajanin jälkeen on aloittamassa häikäisevän uransa merkittävintä jaksoa.
Tukholmassa orkesteria johti Christoph Eschenbach, jonka nimen muistin ajalta, jolloin hän oli vielä paremmin tunnettu pianistina. Solisteina olivat Marisol Montalvo ja edellä mainittu ruotsalainen Anna Larsson. Kuorona oli tietenkin Eric Ericsonin kamarikuoro. Tätä kuoroa olin kuullut samassa salissa Beethovenin yhdeksännen sinfonian loisteliaassa esityksessä.
Vokalistien osuudet sinfoniassa ovat hyvin lyhyet mutta sitäkin tärkeämmät. Anna Larssonin ääniala yltää kontra-altosta mezzosopraanoon ja on siten poikkeuksellisen laaja. Kontra-altto on alin naisääni ja erittäin harvinainen. Larssonin ääni soveltuu erityisen hyvin tämän sinfonian soolo-osuuksiin; se on hyvin ilmaisuvoimainen ja mieliinpainuva.
Mahlerin musiikki on aivan oma erityinen lajinsa. Väitetään, että kyseessä on ns. acquired taste eli hankittu mieltymys. Tiettävästi monet oikeaoppiset, akateemiset musiikkikouluttajat ovat avoimesti väheksyneet Mahleria Suomessa. Hänen musiikkinsa on saanut eräänlaisen synninpäästön vasta aivan viime vuosina.
Omassa harrastuksessani – siis täysin ilman mitään musiikkikoulutusta – Mahler, Bruckner, Beethoven, Brahms, Wagner jne. ovat kuuluneet aina samaan korkeimpaan kastiin ilman laadullisia erotteluja tai vihjailuja poliittisista suuntauksista. Sitten ovat tietenkin vähintäänkin yhtä tärkeässä asemassa lukuisat venäläiset ja monet ranskalaiset. Amerikkalaiset eivät tälle tasolle ole koskaan yltäneet.
Mahlerin kakkonen Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin ja yllä mainittujen muusikkojen esittämänä on kokemus, joka on luokkaa once in a lifetime. Enempää siitä ei voi eikä ole edes tarpeen sanoa.
MUTTA SE YKKÖSOLUT. Miten ykkösolut voi tähän liittyä? Tukholmassa käynteihin yöpymisineen kuuluu tietenkin asianmukainen ruokailu ja sen yhteydessä alkoholin käyttö. Olen kokemuksesta huomannut, että ikä ja juoman alkoholipitoisuus ovat kääntäen verrannollisessa suhteessa toisiinsa. Mitä enemmän ikää, sitä laimeampaa juotavaa. Tämä on tyly totuus. Tällä hetkellä terveydentila sallii enää yhden pullon ykkösolutta aterialla.
Tässä on kuitenkin mielenkiintoinen dilemma Suomi–Ruotsi -asetelmassa. Vuosien kokemus on nimittäin osoittanut, että Tukholmasta saa ykkösolutta mistä tahansa ruokapaikasta. Sitä on siis saatavana aina ja kaikkialla. Ruotsalaista, hyvää ykkösolutta.
Helsingin seudulta en ole löytänyt yhtään ruokapaikkaa, josta saisi ykkösolutta. Vahvempia oluita kyllä on tarjolla, ja lisäksi saattaa löytyä kuravedeltä maistuvaa suomalaista alkoholitonta olutta.
Laivoissa tilanne on se, että Silja Linen aluksilla ei ole koskaan ollut tarjolla ykkösolutta. Viking Linen laivoilta sai hyvää ykkösolutta vielä viime kesänä, enää ei.
Mutta ei tätä kannata murehtia, laitan Beethovenin soimaan!
Artikkelikuva: Ludwig van Beethoven, portrait by Joseph Karl Stieler, 1820. Wikimedia Commons.
Kuvituskuvat: Berwaldhallen ja Konserthuset Stockholm. Wikimedia Commons.
Facebookista en onnistunut löytämään klassista musiikkia tai levyjen keräilyä koskevaa ryhmää. Siellä on kyllä ryhmä jonka nimenä on Klassinen musiikki, mutta siinä on vain yksi jäsen eikä mitään toimintaa viime vuosina.
Tietääkö joku asiasta?
Eiköhän se niin mene että kaikki klassinen kuolee pikku hiljaa, ainakin joksikin aikaa. Toivottavasti ei pysyvästi.
Beethoveneita ei enää synny. Eikä juuri niitäkään jotka häntä kuuntelevat.
Itselleni Pastoraali-sinfonia on miehen parasta antia. Siihen ei koskaan kyllästy.
Truth_hunter 14.11.2019 at 14:22
Olet varmaan oikeassa Beethovenien ja hänen kuuntelijoidensa osalta. Konserteissa eläkeläiset ovat hyvin edustettuina.
On Suomessakin silti sitkeitä oman tiensä kulkijoita. Kalevi Aho ja Leif Segerstam tulevat ensimmäisenä mieleen. Esa-Pekka Salosella saattaisi olla paljonkin sanottavaa, jos malttaisi keskittyä säveltämiseen. Ehkä sen aika vielä tulee.
Itseäni rock-musiikki ei koskaan oikeasti sytyttänyt. Silti on hauska aika-ajoin katsoa kun Jimi Hendrix revittää Woodstockin lavalla.
Huumeet jäivät kokonaan kokeilematta. Pää ei ole koskaan kestänyt kunnolla viinaa, joten sekin jäi vähiin. Ensimmäisen humalan sain kotona isän tarjoamasta pullosta – taskulämmintä kossua. Siihen ei siten liittynyt mitään kielletyn hedelmän hohtoa.
Mutta kaikenikäiset kuuntelevat paljon sinfoniaorkestereiden elokuvamusiikkia. Tämä on myös nuorempien suosiossa, en tiedä prosentuaalisesti, mutta määrällisesti paljon.
Minkin olen kovasti mieltynyt esim. Tan Dunin Herohon ja Hans Zimmermannin Inceptioniin ja Interstellariin jossa on muuten käytetty Lontoon Temple Churchin urkuja ominaisäänensä takia. Kuorojakin on käytetty. Sen huomaa että Hans ajatteli lapsensa kaipuuta kun kirjoitti sitä mussiikkia.
Moderni klassinen musiikki voi viedä galaksien ääriin 😉 ja sielun syövereihin, mutta niin voi viedä hyvä psychrokkikin omalla tavallaan.
(*Minäkin…)
Ps.Psychrokista vielä, ei tarvitse silläkään puolella mennä pelkästään vanhaan hyvään kamaan. Olin taannoin suomalaisen Death Hawksin keikalla. Eipä tarvinnut postimerkkejä nuoleskella 😉 😆 että pääsi fiiliksiin. Pimeä klubi on ehdottimasti oikea kappeli niille menoille. Death Hawksit siirtyivät kuitenkin uusimmalla albumillaan enemmän loungeen, mutta omapa on valintansa.
Toisena suomalaisena ja vielä enemmän kokeellisena, trippailevana livemusiikkikokemuksena muistuu mieleen Elifantree. Ei kaikkien makuun, myös osastoa ”aquired taste”. Onhan näitä soundscaping music sekä nk. Post-rock kokoonpanoja.
Doom metallista aloittanut ja yhä enemmän ambienttiin siirtynyt venäläinen, mutta suomeksi laulava Kauan saa mun silmät kostumaan. Jos kiinnostaa niin tänne
https://m.youtube.com/watch?v=1_cW7ysyAT0
Suuri osa laadukkainta musiikkia löytää nykyään vain etsimällä jostain sivuvirtauksista – eli ”vaihtoehtomediat” ovat laadun tyyssijoja musiikissakin! Mutta sitä löytää paljonkin.
Tästä artikkelista nostan sinulle Timo Kuronen hattua ja syvään kumarran!
Totuudenetsijä 14.11.2019 at 17:27
Kiitos ystävällisestä kommentista!
Vastavalkean kulttuuriosasto on ottamassa ensimmäisiä tunnustelevia askeleitaan. Tavoitteena on saada tietenkin lisää kirjoittajia ja sillä tavoin monipuolisuutta. Harkinnassa on jopa lyhyiden fiktiivisten tekstien julkaiseminen. Saattaa tosin olla, että se ei toteudu.
Hyvin kirjoitettu ja kiva aihe vaihtelua antaen. Kiitos taas.
Itselläni on klassisella puolella sellainen kausi meneillään että kuuntelen Ravelia, Mahleria tmv. mutta erityisesti Rachmaninovia. Tällaiset ovat niin omanlaistaan tunnelmiltaan. Eräänlaista ”klassista ambienttia” tai ”impressionismia”, voisi ehkä sanoa, en tiedä mitä genre ilmaisuja käytetään.
Moondog on myös todella spessu.
Ois hienoa joskus kuulla livenä Rachmaninovin Rhapsody on a theme by Paganini ( 24 caprice ) jossa hän mm. käytti kromaattista inversiota eli ”negatiivinen melodia”(vastaava kuin käänteiset värit/filminegatiivi) luodessaan 24 inspiroitua teemaa alkuperäisestä.
Kun on myrsky kuten tänään niin Tchaikovsky sopii, vaikkapa symfonia 6 allegro non troppo 🙂
O. Adolphson 14.11.2019 at 18:34
Venäläiset jätin artikkelissa luettelematta, mutta hyllystä niitä löytyy paljon. Rachmaninovin tuotannosta eniten pitämäni sävellys on Vesperit Op.37. Siitä on useita versioita. Kun sitä kuuntelee, täytyy mielessään kuvitella hämärä, talvinen, lämmittämätön venäläinen kirkko ja kuoro, jossa on oikeita bassoja. Ja esittäjien täytyy siis ehdottomasti olla venäläisiä.
Kuunnellessa tulee joskus outo tunne, että muistaa jostain kaukaa menneisyydestä asioita, joita oikeasti ei voi muistaa. Olen uskonnoton, joten siltä suunnalta ei tähän löydy mitään selitystä. Ehkä syynä on itä-suomalaisuus. Ehkä sukujuuret yltävät johonkin kauas.
Rachmaninovilla on toinenkin tähän liittyvä sävellys: Liturgy of Saint John Chrysostom. Tšaikovskilla on saman niminen sävellys, jonka tekemisestä kirkko haastoi säveltäjän oikeuteen kirkollisten teemojen appropriaatiosta, kuten nykyisin sanottaisiin. Tšaikovski voitti oikeudenkäynnin.
Tuosta Ruotsin matkastasi saankin hyvän aasinsillan maan nykytilaan.
Ruotsihan on kiistatta ajautunut turmion tielle (tai kahmaistu nwo-mafian rajuun kyytiin) ja on hyvä esimerkki siitä mitä Tobias Langdon tässä – valitettavasti taas englanniksi – kirjoittaa vasemmiston(kin) väkivaltaisesta luonteesta.
Feeding the Dragon: The Left Want Power and Revenge, Not Equality and Justice
November 11, 2019/35 Comments/in Featured Articles, Mainstream Conservatives, The Left /by Tobias Langdon
Rights for snakes! Yes, imagine that the Western world is swept by a movement for the liberation of snakes, spiders, scorpions and all other creatures whose naturally gentle and harmless natures have been corrupted by millennia of human bigotry and mistreatment.
“Slay the dragon, then stop.” That is Murray’s injunction to the practitioners of “identity politics.” Once they’d slain the dragon of injustice and oppression, they should have stopped their campaigning and become good little liberally democratic boys and girls (and trans-boys, trans-girls, gender-fluids, etc).
No mistakes by the left
But was this ever a realistic expectation? No, it wasn’t. It’s deeply stupid to think that feminists, Black liberationists, LGBTQ+-rights campaigners et al would ever have “slain the dragon and stopped.”
… The left were never pursuing equality and justice: they were always pursuing power and revenge. The left have never made any mistakes in their pursuit of power: it’s the right who have made all the mistakes. That’s why Murray’s injunction should gone like this: “Feed the dragon, then expect it to stop breathing fire.”
Even conservatives could understand that this is stupid advice. Feeding dragons only encourages them. They won’t stop breathing fire, eating virgins and wreaking havoc. On the contrary: they’ll do all of those things more than ever.
Similarly, non-Whites and other “oppressed” groups won’t stop attacking White society as they’re given more power and privilege within it.
The mainstream media don’t care about that kind of explicit anti-White violence, and they care even less about the implicit anti-White violence…
—Leftism is based on lies and fantasies, which is why there is such a big gap between leftist ideology and leftist behaviour. Leftists claim to believe in equality, but in fact they have a hierarchy of superior and inferior groups.
So they will ignore bad behaviour by superior groups, like Blacks, while inventing bad behaviour by inferior groups, like Whites. When superior groups are under-represented in some setting, this is irrefutable proof that White bigotry is holding them back. When superior groups are over-represented, on the other hand, leftists suddenly abandon their belief in equality.
Leftist demands for “equality” and “justice” are merely a tactic in the leftist pursuit of power. After all, leftists can hardly be explicit about their real aims: “We want to crush our political enemies and punish them for their sins against us.”
Douglas Murray and other conservatives are extremely naïve to take leftist rhetoric at face value. And worse than naïve, because one of the most successful writers of all time exposed the true nature of leftism long ago.
In Animal Farm (1945), George Orwell satirized not only Soviet Communism but also its many supporters in the West. Orwell’s novella describes how the animals of Manor Farm overthrow their human oppressors in the name of the principle “All animals are equal.”
ALL ANIMALS ARE EQUAL
BUT SOME ANIMALS ARE MORE
EQUAL THAN OTHERS (Animal Farm, chapter X)
That is a perfect summary of what leftists really believe: “All humans are equal, but some humans are more equal than others.” In other words, the leftist demand for equality and justice is not sincere. Identity politics was never intended to make Blacks equal to Whites or women equal to men or homosexuals equal to straights. No, it was intended to make Blacks, women and homosexuals superior to their alleged oppressors — or rather, to make the self-appointed representatives of those groups superior.
Black Lives Matter claims to be campaigning for equality and justice, but it hasn’t benefited ordinary Blacks. Quite the contrary: it has sent thousands more of them to the graveyard.
And the graveyard is also where Western Civilization is heading if leftists are allowed to have their way. By spreading mistaken ideas about leftism, Douglas Murray and other conservatives have actually become its allies. But this is exactly what you should expect of the political movement falsely known as “conservatism,”…
Conservatives like Douglas Murray are behaving in exactly the same way well over a century later: constantly retreating before the forces they claim to oppose. They feed the dragon and expect it to stop breathing fire.
Leftists and their favoured groups will never stop attacking Whites and their other alleged oppressors, because they do not want equality and justice. They want power over and revenge on those whom they hate. And if you don’t recognize the true malevolent nature of leftism, you have no hope of defeating it.
https://www.theoccidentalobserver.net/2019/11/11/feeding-the-dragon-the-left-want-power-and-revenge-not-equality-and-justice/
Aika kovaa ja ajatuksia herättävää tekstiä vasemmistosta ja sen eliitistä joka vaanii valkoista rotua.
Mutta kuka on tuon vasemmistolaisen radikalismin vahvin edustaja? Kuka todisti tuon kaiken osuvuuden NL:ssa aikoinaan?
Entä EU:n kohdalla jossa oikeisto näyttäisi naamioituneen vasemmistoksi korporaatiovallan tai -fasismin taakse ja luo omaa joidenkin mielestä jopa kommunistista totalitarismiaan? Meilläkin EU:lla on selvä oikeiston tuki ja sen ajamana sinne on päädytty.
Entä ajaako sama joukko sitä nyt Usassa ja muualla maailmassa NWO nimikkeen alla?
Entä mikä oikeiston rooli on tässä kaikessa? Onko se kuitenkin pitkälti vastuussa tuosta hyökkäyksestä itseään kohti ja tuntee liiallista ja lamauttavaa syyllisyyttä?
Ja onko siitäkin osa myynyt itsensä ahneutensa vankina juudas pukin tavoin tuolle vasemmistolaiselle hirmuvallalle ja sen raha koneelle jolla ei ole mitään tekemistä aidon demokraattisen sosialismin kanssa joka vielä on pelkkä haave tai utopia jota ihmiskunta jää odottelemaan ja jossa kukaan ei johda maata nauttimatta kansan luottamusta eikä kukaan riistä ja sorra ketään?
Tuohon viimeiseen kappaleeseen lisäyksenä:
Tällä hetkellä näyttää siltä että kauimpana tuota demokraattisen sosialismin utopiaa tänään ovat paradoksaalisesti juuri ne maat jotka ovat innokkaimpia imperialistisia sodan kävijöitä (Usa/Israel/Nato) ja muiden hyväksikäyttäjiä mutta silti tekopyhästi eniten mainostavat itseään demokratian ja humanismin lähettiläinä.
Israelin sionistien maineelle erityisen tahran luo vielä heidän harjoittama palestiinalaisten kansanmurha.
Mitä tuohon esille nostamaani mahdolliseen syyllisyyteen tulee niin se lienee – vaikka Atzmon on sionisteja ja moni muu USA:n imperialisteja ravistellutkin – ehkä kuitenkin liian kaukaa haettu ajatus koska vallassa olevat psykopaatit eivät tunne syyllisyyttä omista rikoksistaan vaikka sille löytyykin hyvä peruste molempien kohdalla.
Atzmon:
”How is it that just seven decades after the founding of the Jewish state, the people who have suffered throughout their history have once again managed to create the potential for their own disaster?
In The Wandering Who I provide a possible answer: “Grasping the notion of temporality is the ability to accept that the past is shaped and revised in the light of a search for meaning. History, and historical thinking, are the capacity to rethink the past and the future.”
Accordingly, revisionism is the true essence of historical thinking. It turns the past into a moral message, it turns the moral into an ethical act. Sadly this is exactly where the Jewish State is severely lacking. Despite the Zionist promise to introduce introspection, morality and universal thinking to the emerging Hebrew culture, the Jewish State has failed to break away from the Jewish past because it doesn’t really grasp the notion of the ‘past’ as a dynamic elastic ethical substance.
http://www.unz.com/gatzmon/israels-last-war/
Atzmon:
A Window Into Jewish Guilt
”It would be interesting to learn about the correlation between the Jewish fear of anti Semitsm and Jewish guilt. It would also be fascinating to find out how Jewish anxiety translates into self-reflection. In that regard, I suggest that instead of blaming the American people, Jews try introspection.
http://www.unz.com/gatzmon/a-window-into-jewish-guilt/
http://www.unz.com/author/gilad-atzmon/
Täällä lännellä kuulee selvän eron säveltäjistä. Juutalaistaustaisten musiikki soi kaiken päivää, mutta vanhat eurooppalaiset arvomusiikin säveltäjät ovat jäämässä unholaan.Klassillisen musiikin lulajiakaan ei enää kuule kuin vahingossa. U-Tubesta onneksi löytyy vielä huippusolistien esityksiä.Kaikenlainen ”Mustien RAP” häiritsee jokapäiväistä rauhaa, kun sitä on pakko kuunnella jopa marketeissakin.TV mainosten tausta-rynkytys nostaa verenpaineen yläkanttiin. Se on kaikki hyvin suunniteltua kiusaamista.
”vanhat eurooppalaiset arvomusiikin säveltäjät ovat jäämässä unholaan.Klassillisen musiikin lulajiakaan ei enää kuule kuin vahingossa. ”
Läntisissä maissa ml. Suomi valtavirtaa olevaan rappioliberalismiin sopii valtavirtaa oleva rappiomusiikki kuin nenä naamaan vahvistaen toinen toisiaan alaspäin johtavassa tuhon spiraalissa.
Vaikka en kovin korkealle arvosta Ben Zyskowicziä ja varsinkaan hänen edustamaansa puoluetta kansatonta-isänmaatonta Nyky-Kokoomusta, niin pidän hyvin posiitiivisena, että hän tässä tarttuu erääseen rappioliberalismin ja oikeuslaitoksemme mädäntymisen ilmentymään maassamme:
Ben Zyskowicz: Miksi Päivi Räsästä epäillään rikoksesta?”,
https://www.verkkouutiset.fi/ben-zyskowicz-miksi-paivi-rasasta-epaillaan-rikoksesta/
Hankin pari kuukautta sitten Berliinin filharmonikkojen verkkokaupasta CD/Blu-ray paketin, jossa on Ludvig van Beethovenin, Alban Bergin ja Bela Bartókin molemmat viulukonsertot.
Beethovenin viulukonserton soittaa Fran Peter Zimmermann ja Berliinin filharmonikkoja johtaa Daniel Harding. Esitys on tallennettu 21.12.2019 ja sitä täydentää Zimmermannin haastattelu. Myös tässä esityksessa Zimmermann soittaa koko ajan.