EKP ja keskuspankkien kriisi

Sisältö

Artikkelin taustamotiivi

Taloustieteen kahtiajaon historiaa
1. Klassinen koulukunta
2. Uusklassinen koulukunta

Keskuspankkien asema
1. Talousteorioista 1900-luvulla
2. Keskuspankit ja monetarismi
        2.1 Raha pääomana
        2.2 Keskuspankit ja rahan määrä
        2.3 Raha ja rahoittaminen

Lopuksi

Ensinnä huomio Euroopan keskuspankin EKP:n velkakirjojen ostosta, jolla monet ns. talousasiantuntijatkin väittävät esim. telkkarissa EKP:n pumpanneen rahaa valtioille miljarditolkulla. EKP ei todellakaan saa ostaa valtioilta velkakirjoja, sillä valtioiden rahoittaminen on EU-lainsäädännössä kielletty yksiselitteisesti ko. pankilta.

EKP on sen sijaan ostanut rahamarkkinoilla riskialttiita velkakirjoja pankeilta ja rahalaitoksilta ja siten ottanut pankkien riskejä omalle vastuulleen. EKP:n, kuten komissionkin, toimintaa on koko ajan luonnehtinut Euroopan pääomapiirien etujen ajaminen ja pankkien aseman turvaaminen. Esimerkiksi Kreikalle EU:n kautta ohjatulla tuella varmistettiin vain saksalaisten ja ranskalaisten pankkien saamiset Kreikalta. Kreikan ”auttamiseen” tukirahoista päätyi vain murto-osa.

Näiden pankeilta ja rahalaitoksilta ostettujen velkakirjojen joukossa on toki ollut myös pankkien ostamia riskialttiita valtioiden velkakirjoja. EKP on niidenkin ostolla rahoittanut pankkeja, ei valtioita. EKP:n taseessa on nyt niin paljon pankeilta siirrettyjä riskialttiita velkavastuita, että se ei tule niistä koskaan selviämään.

EKP on umpikujassa, ja hädissään se voi laittaa painokoneet pyörimään ja ajaa Euroopan hyperinflaatioon. Lagarden valinta pääjohtajaksi ei ainakaan pienennä tätä riskiä. Ei EKP:lla ole mitään ihmeellisiä taloudellisia resursseja. Sillä on vain rahan painamisoikeus.

EKP voi olla maailman taloushistorian ensimmäinen keskuspankki, joka ajautuu ylipääsemättömiin vaikeuksiin luottotappioidensa takia, koska se on siirtänyt omalle vastuulleen kohtuuttomia määriä pankkien luottotapporiskiä.

Artikkelin taustamotiivi

Sain kimmokkeen tämän jutun tekoon Timo Kurosen artikkelista Vastavalkeassa. Artikkeli oli mielenkiintoinen, sillä en itse ole seurannut viime aikoina sen tarkemmin näitä uusimpia rahamaailman kaavailuja. Tyrmistys olikin sitä suurempi, kun rupesi selviämään, kuinka pohjaton, rajaton ja ääretön on finanssimaailman asiantuntemattomuus ja epäpätevyys talousasioissa.

Enemmän paikalleen eivät voisi osua Kustaa II Aadolfin valtakunnankanslerin Axel Oxenstiernan sanat: “Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.” Maailma ei siis ole kovin paljoa muuttunut Oxenstiernan ajoista.

Keskeisiä kohtia siitä, missä rahapiirien ajattelu menee totaalisesti metsään, on ensinnä se, että he näkevät vain välittömästi nenänsä edessä olevan asian eli rahan ja kuvittelevat talouden perustuvan siihen ja kaiken lähtevän siitä. Heillä ei tunnu olevan mitään käsitystä reaalitalouden eli työn ja tuotannon merkityksestä taloudessa.

Niinpä he kuvittelevat, että talousasioita voidaan hoitaa erilaisilla rahataloudellisilla toimenpiteillä, kuten ottamalla lainaa sieltä sun täältä ja lainaamalla sitä eteenpäin sinne sun tänne. Sitten he kuvittelevat, että taloutta voi hoitaa erilaisilla kivoilla rahajutskilla, kuten kaikenlaisilla johdannaisten johdannaisilla. Lisäksi he kuvittelevat, että asioita voitaisiin hoitaa kehittämällä jokin virtuaaliraha.

He siis kuvittelevat taloutta hoidettavan pyörittelemällä rahaa eri tavoin tai joillakin teknisillä ratkaisuilla. Tällainen ajattelu tietysti juontaa siitä, että mitään muutahan he eivät ole elämänsä aikana tehneetkään. He ovat se ihmisryhmä, jolle raha on aina ns. ”kasvanut puussa” ja joiden toimeentulo on tullut rahan pyörittelystä.

Edellä kuvaamalleni ajattelulle, jossa talouden perustaksi ja lähtökohdaksi oletetaan raha, löytyy talousteorioiden pitkässä historiassa myös teoreettinen perustelu. Tänä päivänä se kiteytyy uusklassisen talousteorian pohjalta syntyneessä monetarismissa, jonka isä on Milton Friedman.

Mikään talousteorioissa tai taloudellisissa instituutioissakaan, kuten vaikkapa pankeissa, ei synny tyhjästä, vaan niillä kaikilla on pitkä historia, jonka tunteminen on välttämätöntä, jotta nykytilaa voi ymmärtää. Sama koskee tietysti muitakin asioita kuin taloutta, mutta tässä yhteydessä on syytä yrittää kiteyttää talousteorioiden kehityksestä keskeisiä solmukohtia, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen.

Taloustieteen kahtiajaon historiaa

1. Klassinen koulukunta

Taloustieteen katsotaan syntyneen varsinaisesti 1700-luvulla Adam Smithin ja David Ricardon toimesta. Heitä kutsutaankin taloustieteen klassikoiksi, ja heidän voidaan katsoa edustavan taloustieteen klassista koulukuntaa. Tietysti taloutta sinänsä on ollut olemassa muodossa tai toisessa koko ihmiskunnan olemassaolon ajan, mutta mainittujen henkilöiden toimesta sitä koskevat ajatukset alkoivat kiteytyä tieteenalaksi.

Kuriositeettina voisi varhaisemmista ajoista mainita vaikkapa Aristoteleen oivalluksen sandaalin kahdesta erilaisesta käytöstä. Sandaalin voi joko ottaa omaan käyttöön tai vaihtaa sen johonkin toiseen esineeseen. Sandaalilla, kuten kaikilla tavaroilla, on siis sekä käyttöarvo että vaihtoarvo.

Klassisen koulukunnan analyysin lähtökohtana voisi yleensä pitää pyrkimystä eritellä reaalitalouden prosesseja ja ymmärtää taloutta reaalitalouden lainalaisuuksien avulla. Tällöin ytimenä on ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen tähtäävä tavaratuotanto, mikä onkin taloudellisen toiminnan myös eettisesti pitävä perusta. Ihmiset tarvitsevat elääkseen ruokaa, vaatteita, asunnon, liikkumisvälineet jne.

Reaalitalouden pohjalta klassiselta koulukunnalta löytyy sitten näkemyksiä esim. taloudellisen arvon muodostumisesta, rahasta ja tuotoista. Adam Smithiltä tunnetaan esim. työnarvoteoria, jonka mukaan tavaroiden arvon synnyttää niiden valmistamiseen tarvittu työ. David Ricardolta muistetaan esim. maankorkoteoria, mikä selittää sen osan maanviljelyn tuotosta, mikä ei ole suoraan sidottu maanviljelijän työpanokseen.

Esimerkiksi tämän päivän Englannissa maat omistava aateli elää kokonaisuudessaan maankoron varassa, mistä syystä vuokraviljelijätkin pystyvät elämään oman työpanoksensa varassa. Mitähän roolia maankorko näyttelee kartanonherra Wahlroosin elämässä?

1800-luvulla klassisen taloustieteen perinnettä jatkoi Karl Marx. Hän kehitti eteenpäin esimerkiksi Smithin työnarvoteoriaa erityisesti nivomalla sen pääoman kierron ja kasaantumisen prosessiin. Ricardon maankorkoteoriaa hän kehitti eteenpäin laajentaen sen differentiaalikoron teoriaksi, koska hän havaitsi myös muilla toimialoilla samankaltaisia luonnollisten edellytysten eroja, jotka ovat Ricardon maankorkoteorian perusta.

1900-luvulla voi esim. Keynesin katsoa liittyvän lähinnä klassiseen perinteeseen, koska hänkin nojautui ensisijaisesti reaalitalouteen. Lordi Keynesiä tuskin kukaan voi pitää sen kummemmin piilo- kuin julkimarxilaisena, mutta siitä huolimatta hän havaitsi kapitalistisesta taloudesta aivan samoja piirteitä kuin Marx, vaikka tuskin oli vilkaissutkaan Marxin Pääomaa.

Talouslamojen perussyynä Keynes näki liikatuotannon, kuten myös Marx yleensä. Siitä syystä hän korosti lamojen ratkaisukeinona kokonaiskysynnän turvaamista valtion menoja lisäämällä ja ohjaamalla. Nämä kapitalismin ylituotanto-ongelmat merkitsevät myös sitä, että talouden perustoimintojen näkökulmasta minkäänlaisia kestävyysvajeongelmia ei ole. Niistä puhuminen on vain keino yrittää ohjata talouspolitiikkaa tiettyyn oikeistolaiseen suuntaan.

Toisena yhtäläisenä havaintona voisi mainita Keynesin huomion ihmisten ja yritysten ns. likviditeettipreferenssin noususta lamojen aikana. Suomennettuna se tarkoittaa sitä, että talouden toimijat haluavat säilyttää maksuvalmiutensa, jotta heillä olisi käteistä maksaa kaikki menot vaikeassa tilanteessa, jossa huomisesta ei välttämättä ole varmaa tietoa. Esimerkiksi säästämisaste nousee tällöin. Marx ei tosin keksinyt yhtä hienoa käsitettä kuin Keynes, mutta hänkin puhui siitä, kuinka tietyssä lamavaiheessa päädytään tilanteeseen, jossa vain käteinen kelpaa.

2. Uusklassinen koulukunta

Klassisen koulukunnan vastakohdaksi syntyi 1800-luvulla uusklassinen koulukunta, jonka lähestymistapa talouteen oli aivan erilainen. Kansantaloustiedettä on joskus kutsuttu poliittiseksi taloustieteeksi ja tämä kahtiajako oikeuttaa ko. nimityksen.

Uusklassinen koulukuntakaan ei syntynyt tyhjästä, vaan taloustieteen klassikoiden ajatuksista löytyivät idut myös sen synnylle. 1700-luvullahan elettiin feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän loppuaikoja (feodalismi kumoutui näkyvimmin Ranskan vallankumouksessa), ja taloustieteen klassikot tarjosivat feodalismin tilalle elinkeinovapautta ja vapaata kilpailua.

Uusklassinen koulukunta tarttui tähän puoleen eli kapitalismiin, mutta unohti kokonaan klassikoiden muut taloudellisten ilmiöiden olemusta koskevat pohdinnat. Uusklassikot kiteyttivät talouden kysynnän ja tarjonnan säätelemiksi markkinoiksi unohtaen reaalisten tuotantoprosessien tarkemman erittelyn ja niissä syntyvän taloudellisen arvon selittämisen. Klassikoiden taloudellisen arvon tilalle astui pelkkä markkinahinta, jota heilutteli kysyntä ja tarjonta.

Uudelle talousjärjestelmälle, kapitalismille, olisi ollut hiukan kiusallista, jos Smithin työnarvoteoria olisikin paikkansapitävä ja työ synnyttäisi taloudellisen arvon. Kuinka siinä tilanteessa olisi mahdollista, että varallisuus ja rikkaudet keskittyvät ihmisille, jotka eivät ole koskaan töitä tehneetkään ja arvon luojat eli työntekijät jäävät köyhyyteen? Joku voisi silloin kysyä, perustuvatko nämä rikkaudet vain oikeiden arvonluojien työn tuloksen riistämiseen.

Tilannetta monimutkaisti vielä sekin, että yhteiskunnalle eettisiä normeja tarjoavassa kristinuskossa, jonka nimeen vallassaolijat vannoivat, oli hämmentäviä piirteitä. Jeesushan taisi vuorisaarnassaan nuhdella mammonan kerääjiä, ja eikös siellä jossain kehotettu antamaan viimeinenkin ihokas sitä enemmän tarvitsevalle. Vaivasivatkohan jumalanpalveluksissa etupenkissä istuneen vallasväen mieltä mitkään kysymykset?

Niinpä uusklassinen talousteoria siirsi huomion pois reaalitalouden tuotantoprosessien, tavaroiden tuotannon ja tuotannossa tapahtuvan arvonmuodostuksen tarkastelusta prosessin loppupäähän eli markkinoiden analyysiin. Talouden ytimessä olivat enää kysynnän ja tarjonnan säätelemät markkinahinnat. Tämä analyysi ulottui kaikille muillekin kuin tavaramarkkinoille. Kapitalismi ei enää ollut kapitalismia vaan ”neutraalia markkinataloutta”.

Uusklassisen koulukunnan irtautumista klassisesta perinteestä täydensi taloutta kuvaavien käsitteiden uudelleenmäärittely, mikä merkitsi vielä syvällisempää muutosta kuin keskittyminen markkinoiden analysointiin. Klassikot olivat vielä puhuneet sellaisista asioista kuin tavara, tavaran käyttöarvo ja vaihtoarvo, joiden avulla analysoitiin tavarantuotannon prosesseja ja arvon muodostumista tuotannossa.

Käsitteiden uudelleenmäärittely merkitsi myös ajattelutavan täydellistä muutosta. Tavaraa ruvettiin kutsumaan hyödykkeeksi, tavaran käyttöarvosta tuli kuluttajan saama hyöty ja vaihtoarvosta rajahyöty. Asian ydin on siinä, että tämä käänsi talousteoreettisen ajattelun ylösalaisin.

Klassinen taloustiede tutki objektiivisesti olemassa olevaa reaalitaloutta. Uusien käsitteiden avulla uusklassinen koulukunta subjektivoi taloustieteen ja alkoi selittää taloutta ihmisten mielen subjektiivisten liikahdusten seurauksena. Taloutta eivät enää ohjanneet reaalitalouden objektiiviset lait, vaan ihmisten psyyken ailahdukset.

Tätä voisi havainnollistaa hintojen määräytymisen tulkinnalla tavaramarkkinoilla. Klassikkojen ajattelussa tavarat saavat tuotantoprosesseissa objektiivisesti olemassa olevan taloudellisen arvon eli vaihtoarvon. Tämä vaihtoarvo on tavaran markkinoilla ilmenevän hinnan syy. Hinta vaihtelee markkinoilla jonkin verran vaihtoarvon ympärillä kysynnän ja tarjonnan vaikutuksesta.

Uusklassikkojen tulkinnassa rajahyöty määrää hinnat. Rajahyöty on heidän mukaansa kuluttajan jostain tuotteesta subjektiivisesti kokema hyödyn lisäys, joka määrää hinnan, jonka kuluttaja on halukas maksamaan. Hinnan siis määrääkin kuluttajien mielen psyykkinen tila eikä tavaran objektiivisesti olemassa oleva arvo.

Hyödyn käsitettä ei kukaan uusklassinen taloustieteilijä ole koskaan pystynyt määrittelemään millään tavalla, vaan se on vain hämärä käsite, jolla ei ole selvää vastinetta todellisuudessa. Sen tieteellisyyttä pyritään todistelemaan pitkällä matemaattisten yhtälöiden ketjulla ns. hyötyfunktiosta, jolla ei kuitenkaan ole tieteellistä sisältöä, koska ei ole mitään mitattavissa olevaa suuretta, joka voitaisiin sijoittaa väitetyn hyödyn paikalle.

Kun kuluttajat ostavat jonkin tavaran, he eivät tavoittele mitään mystistä hyötyä, vaan hankkivat tarvitsemiaan tavaroita kuten leipää syödäkseen tai vaatteita kylmyyttä vastaan. Kuluttajat siis ostavat tavaroita, koska niillä on käyttöarvoa heille. Tavarat ovat kuluttajille kyllä hyödyllisiä, koska kuluttajat tyydyttävät niillä jonkin tarpeensa, vaikkapa nälän, mutta mitään erityistä taloudellista hyötyä tai lisäarvoa ne eivät kuluttajalle tuota.

Taloudellisesta hyötymisestä voidaan kyllä puhua muissa yhteyksissä, kuten pörssikeplottelijoiden ja muiden sijoittajien toimissa. He saavat sijoituksistaan taloudellista hyötyä vaikkapa osinkoina tai vuokratuloina. Heille tämä hyöty onkin aivan välttämätöntä, koska he pelkäävät elämässään vain yhtä asiaa enemmän kuin kuolemaa; nimittäin rehellisen työn tekemistä.

Joka tapauksessa talousteorian subjektivointi avasi tietä monenlaiselle reaalitaloudesta irtautumiselle. Jo näin kaukaa löytyy niitä talousteoreettisen ajattelun piirteitä, jotka voivat johtaa kestämättömiin seurauksiin vaikkapa keskuspankkien roolin määrittelyssä. Tällöin myös kansantaloustieteen kutsuminen poliittiseksi taloustieteeksi sai oikeutuksen, koska työn ja pääoman ristiriidassa uusklassinen koulukunta asettui lähinnä pääoman puolelle, kun taas klassisen koulukunnan teorioissa oli ainesta myös työn ja työväenluokan aseman ymmärtämiselle. Marx asettuikin sitten todella vahvasti työväenluokan puolelle.

Keskuspankkien asema

Kuronen kysyy artikkelissaan, ottavatko keskuspankit vallan valtioilta. Valtioiden syrjäyttämiseen pyrkiviä tahoja varmasti on finanssimaailmassakin, mutta en oikein usko keskuspankkien sellaiseen pystyvän. Historiallisen kehityksen tuloksena keskuspankeille on kehittynyt tietty rationaalinen rooli talouselämässä ja keskuspankit voivat toimia menestyksekkäästi vain silloin, kun ne ovat ymmärtäneet oman tehtävänsä oikein.

Tähän rationaaliseen rooliin kuuluu kiinteästi järkevän rahapolitiikan teko, jolla voidaan avittaa talouden kriisien ratkaisua. Kun kävin läpi Kurosen artikkelin viitteitä, niin huomasin hämmästyksekseni, että nykyiset keskuspankkiteoriat eivät tunnu ymmärtävän keskuspankkien roolia oikein. Nämä aika uskomattomat teoriat voivatkin johtaa siihen, että keskuspankeista tuleekin osa kriisejä ja kriisien synnyttäjiä eikä niiden ratkaisijoita. EKP:n osalta niin on tainnut jo käydäkin.

Mikään vakavien kriisien aiheuttaja ei kuitenkaan pidemmällä tähtäimellä voi saavuttaa kovin merkittävää asemaa ihmisyhteiskunnassa, saati syrjäyttää valtiota.

1. Talousteorioista 1900-luvulla

1800-luvulla siis tapahtui taloustieteen ”suuri” jakautuminen kahdeksi koulukunnaksi tai oikeammin klassinen koulukunta sai kilpailijakseen uusklassisen koulukunnan, jonka taustamotiivina voi nähdä tarpeen luoda taloustieteellinen ajattelutapa, joka ohittaa ne klassisen koulukunnan löydökset, jotka olivat kiusallisia uudelle talousjärjestelmälle, kapitalismille.

Nämä koulukunnat olivat myös 1900-luvun teoriakehittelyjen taustalla. Länsimaissa kuitenkin uusklassinen ajattelutapa oli valta-asemassa akateemisessa maailmassa, koska porvariston rahapussi avautui hieman anteliaammin uusklassikoille. Toki keynesiläisyyden merkittävä asema oli tästä jonkinlainen poikkeus analyysiensa osuvuuden ansiosta, mutta vaikuttava tekijä oli myös se, että Keynes ei teorioissaan käsitellyt kiusallisinta asiaa eli arvoteoriaa.

Erilaisia suuntauksia syntyikin aika monta, ja niissä tartuttiin talousprosessien johonkin tiettyyn puoleen. Yleensä ne nousivat uusklassisesta traditiosta. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa rationaalisten odotusten teorian, jossa talouden psykologisointi meni äärimmilleen, sillä talous nähtiin siinä psyykkisten odotusten seurausilmiönä.

Vielä edelleenkin talouspolitiikan taustalla käytetään odotusten mittaamista, vaikka todellisuudessa talouteen liittyvät odotukset ovat seurausta reaalitalouden ilmiöistä eikä päinvastoin. Pörssikeplottelijat ja sijoittajat saavat odottaa niin maan jumalattomasti pörssikurssien nousua ja osinkojen jaon kasvua, mutta kun pörssi romahtaa niin se todella romahtaa aivan riippumatta vaikka aivan taivaan ääriin kurkottavista odotuksista. Se romahdus tulee reaalitalouden epäonnistumisesta.

Toisena esimerkkinä uusklassisen koulukunnan perinnöstä nousevana suuntauksena voisi mainita tarjonnan taloustieteen, jonka taustalla on J.B. Sayn (1767–1832) laki, jonka mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä. Nykyaikana tarjonnan taloustiede koki uudelleensyntymän USA:n presidentin Ronald Reaganin omaperäisessä monetarismin versiossa, joka tunnettiin nimellä Reaganomics. Sitä jokainen vakavasti otettava taloustieteilijä USA:ssakin piti lähinnä huonona vitsinä.

Asia on kuitenkin Suomen näkökulmasta huolestuttava, sillä Reaganomics näyttäisi lyöneen täällä läpi koko puoluekentän. Täällähän kaikki hulluimmatkin oikeistolaiset virtaukset ovat menneet läpi viimeisen 30 vuoden aikana. Tätä huuhaa-woodoo -oppia, joksi sitä USA:ssakin kutsuttiin, sovelletaan kautta puoluekentän erityisesti työllisyyden hoitoon liittyen.

Ajatus näyttäisi olevan se, että kun työvoiman tarjontaa lisätään, niin työllisyys paranee. Ajatus on täysin järjetön, sillä tilanne on tällä hetkellä se, että työvoimasta on runsaasti ylitarjontaa, mistä kertoo korkea työttömyysaste. Tällöin työvoiman tarjonnan lisääminen vain lisäisi työttömyyttä.

Ei ole olemassa mitään woodoo-taikatemppua, jolla työvoiman tarjonnan lisäys muuttuisi uusiksi työpaikoiksi. Tarjonnan lisäys johtaisi vain työvoiman palkkaamisen ehtojen heikkenemiseen, eikä se synnyttäisi yhtään uutta työpaikkaa, mihin ajattelun esittäjät todellisuudessa pyrkivätkin oikeiston ideologian mukaisesti kasvattaakseen kapitalistien osinkoja. Yrityksethän palkkaavat vain tarkalleen sen määrän työntekijöitä kuin ne tarvitsevat, ei yhtään enempää.

Nyt on pula nimenomaan työpaikoista eli työllisyystilanteen korjaamiseksi tulisi lisätä työpaikkojen tarjontaa. Työllisyystilannehan onkin jonkin verran parantunut eli työpaikkojen tarjonta on lisääntynyt kaikesta huolimatta. Työpaikkojen tarjonnan lisääntyminen näkyy työ- ja elinkeinoministeriön uusimmista, lokakuun tiedoista, joiden mukaan uusien avoimien työpaikkojen määrä on kasvanut viime vuoden lokakuusta 14 % ja työttömien työnhakijoiden määrä onkin laskenut 2,3 % ja yli vuoden työttömänä olleiden määrä jopa 10,3 %.

Työllisyyden paranemiseen on lähinnä kaksi perussyytä. Ensinnä euron kurssi on pysynyt siedettävillä tasoilla, mikä on helpottanut taloudellista toimintaa kaikilla toimialoilla. Suhteessa euroalueeseen se ei tietysti ole juurikaan auttanut, koska Suomi liittyi liian korkealla kurssilla euroon, mikä voidaan korjata vain irtautumalla eurosta.

Toiseksi voisi mainita valtion menojen kasvattamisen uuden hallituksen toimesta, mikä on lisännyt kokonaiskysyntää ja toiminut siten hyvänä työllisyyspolitiikkana aivan Keynesin oppien mukaan. Se on ollut parasta työllisyyspolitiikkaa päinvastoin kuin oikeiston vaatimukset työvoiman tarjonnan kasvattamisesta, millä siis pyritään vain kasvattamaan osinkoja. Nämä kapitalisteille jaettavat miljardiosingot ovatkin todella suuri rasite yritysten toiminnalle, joten niistä eroon pääsy parantaisi merkittävästi yritysten toimintaedellytyksiä.

Molempien positiivisesti Suomen talouteen vaikuttaneiden tekijöiden taustalla on lisäksi vielä suomalaisen kapitalismin sisäsyntyisen suhdannevaiheen kääntyminen nousuun vuoden 2019 kevään aikana. Viittasin tähän Vastavalkean artikkelissa ”Suomen taloustilanne ja poppamiesten taantumatanssi”. Tosin viimeisimpien uutisten mukaan taantumatanssin tantereen tömistys ja taikarummun paukutus on jostain syystä hiukan vaimentunut viime aikoina ja on ruvettu näkemään taloustilanne hiukan positiivisemmin.

Edellä esitetyt pari esimerkkisuuntausta kertovat, minkä tyyppisiä teorioita on 1900-luvulla syntynyt uusklassisen tradition pohjalta. Keskuspankkien toiminnalle merkittävin on kuitenkin monetaristinen talousteoria, jonka alkuideoita näkyi jo 1900-luvun alussa, mutta jonka kiteytti täyteen loistoonsa Chicagon yliopiston professori Milton Friedman 1970-luvulla.

2. Keskuspankit ja monetarismi

Monetarismi on tällä hetkellä se talous- ja rahapoliittinen suuntaus, joka on onnistunut saavuttamaan varsin yksiselitteisen valta-aseman koko läntisessä maailmassa. Putinin viimeisin Venäjän kehitystä kartoittava puhe kansakunnalle osoitti, että myös Venäjä on omaksunut monetarismin talous- ja rahapoliittiseksi peruslinjakseen. Kiina näyttäisi jäävän lähes ainoaksi merkittäväksi talousmahdiksi, joka ei ainakaan vielä ole sitoutunut monetarismiin.

Tätä teoriaa sovelsi ensimmäisenä käytäntöön Chilen sotilasjuntta 1970-luvun alussa. Yhdysvaltoihin sen toi presidentti Reagan 1980-luvulla edellä mainittuna hieman omaperäisenä Reaganomicsina, ja Eurooppaan Britannian pääministeri Margaret Thatcher niin ikään 1980-luvulla thatcherismina.

Thatcherin hallituksen ja Chilen sotilasjuntan syvää sielunveljeyttä kuvaa hyvin se, että Falklandin sodan aikana (1982) diktaattori Pinochet ei suinkaan tukenut naapurimaa Argentiinan diktaattoria, vaan hän asettui tukemaan sodassa Thatcherin hallitusta. Hädässä ystävä tunnetaan.

Suomeen monetaristisen talouspolitiikan toi Ahon ja Viinasen hallitus 1990-luvun alussa. Suomen rahapolitiikkaan sen toi Suomen pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, vaikka sen suuntaisia ajatuksia oli pankissa ollut jo aiemminkin. Nyt monetaristinen talouspoliittinen ajattelu on Suomessa niin syvällä, että siitä irtautuminen on ilmeisen vaikeaa.

Monetarismi on siis yksi 1900-luvulla syntyneistä, uusklassiseen traditioon nojaavista talousteorioista. Se on niistä vaikutuksiltaan merkittävin, ja Friedmania voi pitää merkitykseltään yhtä tärkeänä kuin aikoinaan Keynesiä. Keynes oli kuitenkin vaikutuksiltaan pääosin positiivinen ja Friedman taas negatiivinen. Mistä monetarismissa on pohjimmiltaan kysymys?

Monetarismin ituja löytyy jo aika kaukaa, kuten alla oleva sitaatti keskustelusta MMT:stä (Modern Monetary Theory) osoittaa.

”Knapp, writing in 1905, argued that ”money is a creature of law” rather than a commodity.” 

Taloustieteilijä Georg Friedrich Knapp siis irrottaa rahan reaalitaloudesta erilliseksi alueeksi väittämällä, että se ei ole syntynyt tavaroiden (commodities) vaihdon välineeksi, vaan sillä on erillinen lakisääteinen syntyperuste. Knappilla ei tosiaan ole näkemystä rahan syntyhistoriasta. Tässä tapauksessa klassisesta traditiosta ei irtauduta hyötyfunktion ja rajahyötyjen maailmaan, vaan siitä siirrytään rahaan, jolle voidaan sitten myöhemmin monetarismissa kuvitella erilaisia reaalitaloudesta irrallisia ominaisuuksia.

Klassikoilla ajattelun lähtökohtana oli tavara ja tavarantuotanto, jossa tavaralle syntyy käyttö- ja vaihtoarvo. Tavarantuotannossa siis syntyy koko talouden perustan muodostava taloudellinen arvo, joka on ensisijainen suhteessa rahaan, joka vain edustaa taloudellista arvoa. Myös talouden peruslainalaisuudet syntyvät arvon tuotannossa.

Tästä pisteestä uusklassinen talousteoreettinen ja talouspoliittinen ajattelu lähtee hakoteille, mistä seuraa vaikkapa keskuspankkien tehtävien väärinymmärtäminen ja EKP:n ajautuminen umpikujaan. Perusvika on siinä, että rahan luonnetta ei ole ymmärretty oikein ja sillä kuvitellaan olevan ominaisuuksia, joita sillä ei ole.

Raha ei pysty poikimaan, vaikka rahamiesten ja -naisten palavereissa niin saatetaankin silmäniskujen ja naurunhörähdysten höystämänä esittää. Minulla ei tosin ole empiiristä havaintoa asiasta, koska en ole ko. palavereissa koskaan ollut enkä tietysti tule koskaan olemaankaan, mutta sellaisia olen mielessäni kuvitellut. Raha pystyy poikimaan yhtä vähän kuin tase tekemään töitä.

Rahalla ei voi myöskään ”työntää” taloutta, koska, kuten kaikissa yrityksissä tiedetään, yrityksen toiminta aktivoituu vain silloin, kun yrityksen tuotteille löytyy kysyntää. Sen puuttuessa yrityksille työnnetty raha menee vain omistajien taskuun, koska se ei vaikuta mitenkään yrityksen tuotteiden kysyntään.

Kysyttäessä Jyrki Kataiselta euroalueen yhteisestä budjetista telkkarissa hän puhui jotain investointien rahoittamisesta, siis rahalla työntämisestä. Tämä merkitsee sitä, että Katainen ja Juncker ovat kaavailleet siitä yhtä uutta tulonsiirtojärjestelmää köyhiltä rikkaille. Valtioiden ja julkisen sektorin tulee rahoittaa vain omaa toimintaansa ja omia investointejaan, ei yritysten investointeja, sillä ne merkitsisivät juuri tulonsiirtoja köyhiltä rikkaille. Tämän pitäisi olla selviö.

Jos yritykset eivät pysty rahoittamaan omia investointejaan, niin niillä ei ole mitään toimintaedellytyksiä, eikä niitä tule pitää keinotekoisesti yllä tulonsiirroilla köyhiltä rikkaille. Kun Katainen nyt valittiin Sitran yliasiamieheksi, niin on ilmeistä, että Sitrastakin tullaan kehittämään samanlaista tulonsiirtoautomaattia, joka ei enää kehitä millään hedelmällisellä tavalla maan taloutta. Sitrahan on jo nyt aika pitkälti tällainen joidenkin aiempien yliasiamiesten ja poliitikkojen toimien seurauksena.

Klassisen teorian lähtökohtana on siis taloudellinen arvo, joten oikea kysymys rahan poikimisen suhteen onkin, miksi arvo lisääntyy. Pinnallisesti havainnoiden saattaa näyttää siltä, että raha poikisi, vaikka raha vain edustaa arvoa. Taloudellisen arvon edustajana rahalle on muotoutunut historiallisen kehityksen myötä myös muita rooleja kuin vain vaihdon välineenä palveleminen.

2.1 Raha pääomana

Pääoman kiertoprosessissa, tuotantoprosessissa, tietty pääomamäärä (tietty arvomäärä) tekee täyden kierroksen saaden prosessin eri vaiheissa erilaisen ilmenemismuodon, ja prosessin loppupäässä se ilmenee kasvaneena pääomamääränä. On siis tapahtunut arvonlisäystä.

Kierron ensimmäisessä vaiheessa pääoma on rahamuodossa ja sillä rahalla hankitaan tuotantovälineet, kuten tuotannossa tarvittavat koneet, raaka-aineet ja työvoima, minkä jälkeen pääoma esiintyy aineellisina koneina, laitteina ja myös työvoimana. Tässä pääoman kierron toisessa vaiheessa työvoima käyttää koneita ja laitteita valmistaen raaka-aineista tavaroita.

Näin on päästy pääoman kierron kolmanteen vaiheeseen, jossa pääoma on saanut tavaramuodon. Kun nämä tavarat myydään, niin niistä saadaan suurempi määrä rahaa kuin alussa prosessiin käytettiin eli pääoman arvo on kasvanut. Kun tuotantoprosessia tutkitaan tarkemmin, niin on ilmeistä, että kaikki prosessin ”elottomat” elementit siirtävät vain oman arvonsa lopputuotteisiin. Kustannuslaskennoissa ne esiintyvät vain hankintahintojensa suuruisina, minkä suuruisina ne sisältyvät tuotteiden hintoihinkin.

Se pääoman arvoa kasvattava tekijä voi olla vain elävä työvoima, joka valmistaa aineellisista edellytyksistä valmiin tuotteen. Tämä on se mekanismi, joka selittää kapitalistisessa talousjärjestelmässä pääomien kasvun ja kasaantumisen, joidenkin rikastumisen. Se on kuitenkin vain kapitalismille tyypillinen rikastumismekanismi, sillä muissa talousjärjestelmissä rikastuminen on tapahtunut muilla tavoin, vaikka työ arvon tuottajana on niissäkin ollut keskeisessä roolissa.

2.2 Keskuspankit ja rahan määrä

Nyt päästään kysymykseen siitä, mikä on keskuspankkien tehtävä tässä arvonlisäyksen ruljanssissa ja miksi ne ovat olemassa. Kaikki taloustoiminnot tapahtuvat tuotetun taloudellisen arvon perustalla. Raha on vain tämän taloudellisen arvon edustaja, joka helpottaa käytännössä arvoon perustuvia operaatioita, kuten kaupankäyntiä. Rahan täydellinen toissijaisuus näkyy esim. hyperinflaatioissa, joissa raha menettää täysin arvonsa.

Hyperinflaatioista selviytyminen on mahdollista vain siksi, että talouden pohjana on tuotettu arvo, jolloin on mahdollista palauttaa kierrossa olevan rahan määrä oikeaan suhteeseen taloudellisen arvon kanssa. Tuotettu taloudellinen arvohan on säilynyt koko hyperinflaationkin ajan talouden pohjaelementtinä.

Koska rahaa kuitenkin tarvitaan taloudellisten toimintojen suorittamisen apuvälineenä, tarvitaan jokin taho, joka laskee liikkeeseen tuotettua arvoa vastaavan rahamäärän. Se taho on keskuspankki, jonka olemassaololla ei pohjimmiltaan ole mitään muuta perustetta kuin tämän tehtävän onnistunut hoitaminen. Tämän tehtävän toteuttamiseen nivoutuu myös laajemmin rahapolitiikka eli korkotason ja valuuttakurssin säätely, mutta tässä yhteydessä on syytä keskittyä vain perustehtävään.

Ensimmäinen ja tärkein asia on ymmärtää, että keskuspankin ei kuulu rahoittaa yhtään mitään, ei sen kummemmin yksityisiä kuin valtiotakaan. Se vain laskee liikkeeseen tuotettua taloudellista arvoa vastaavan rahamäärän muiden talouden toimijoiden käyttöön.

Rahamäärän säätelemiseksi keskuspankilla on käytössään useampia, esimerkiksi maksuvalmius- ja avomarkkinaoperaatioita, mutta keskeisintä on ymmärtää, että millään niistä ei varsinaisesti rahoiteta yhtään mitään, ei sen kummemmin liikepankkeja, yrityksiä kuin valtioitakaan, vaan turvataan vain riittävä määrä rahaa markkinoiden likviditeetin ylläpitämiseksi. Jos tämä rahamäärä ylittää selvästi taloudessa tuotetun arvon, on seurauksena inflaatio ja pahimmillaan hyperinflaatio.

Joka ikinen liikepankki, yritys ja valtio rahoittaa toimintansa viime kädessä omilla tuloillaan, siis maksaa myös velkansa. Pankit ja yritykset menevät konkurssiin, jos ne eivät siihen pysty ja valtiot joutuvat vaikeuksiin, vaikka niiden turvana onkin verotusoikeus.

Tämä on sen kaltainen perusasia, joka on minulle ollut täysin selvä niin kauan kuin muistan ja jos muistan oikein, niin se oli aivan selvä muillekin taloustieteen opiskelijoille ja myös Suomen pankille vuosia sitten. Siitä syystä olinkin täysin tyrmistynyt Kurosen artikkelin yhteydessä esiin nousseista rahapiirien ja monetarististen teoreetikkojen näkemyksistä keskuspankkien roolista. Sellainen asiantuntemattomuus ja epäpätevyys tahoilla, joiden päätöksillä on kohtalokkaat vaikutukset meidän kaikkien elämälle, on täysin anteeksiantamatonta.

EKP on nyt ymmärtääkseni astunut selvästi tämän rajan yli ja alkanut arvopaperioperaatioillaan rahoittaa pankkeja ja yrityksiä, mikä ei sen tehtäviin kerta kaikkiaan kuulu. Se on muuttunut rahamarkkinoiden säätelijästä osaksi rahamarkkinoita, jolloin se on menettänyt kykynsä rahamarkkinoiden ongelmien ratkomiseen, koska siitä on tullut kiinteä osa näitä ongelmia ja jopa niiden aiheuttaja. Se on esimerkiksi siirtänyt pankeilta niitä rahoittaessaan omalle vastuulleen kohtuuttomasti luottotappioriskejä, mikä on ennen kuulumatonta keskuspankille.

Nyt jo monilla tahoilla myönnetään vaisusti, että eurossa on joitain valuvikoja. Näiden valuvikojen korjaamiseksi ehdotetaan pankkiunionin tiivistämistä, kuten poliittisella tasolla myös EU:n liittovaltioittamista. Valitettavasti sellainen kehitys johtaisi vain ongelmien syvenemiseen, kun euron totalitarismilla pakotettaisiin eri valtioita toimimaan vastoin omia ja omien kansalaistensa etuja.

Näiden euroalueen satraappien toiminta on nähty jo riittävän monta kertaa. Erityisesti eri maiden kansoja potkittaisiin täysin armotta päähän, kuten on nähty vaikkapa Kreikassa tai Ranskan keltaliivien tapauksissa. Myös Suomi on kärsinyt pahoin euroalueen jäsenyydestä. Täällä esimerkiksi puunjalostusteollisuus ajettiin alas. Kaikki ne pahat ongelmat, joita noilla totalitaristisilla otteilla on muka korjattu, ovat itse asiassa euroalueen perustamisen aiheuttamia.

Koko euroalueen perustaminen oli valtava valuvirhe, jota ei voi korjata muutoin kuin purkamalla koko euroalue ja siten myös lakkauttaen EKP, jos toivotaan, että EU:n kehityksessä tapahtuisi jotain positiivista. Euroalueen perustamista EU:n talousongelmien keskeisenä syynä olen käsitellyt tarkemmin Vastavalkeassa julkaistussa artikkelissa ”Euron kuolemansuudelma Suomelle ja EU:lle”.

EKP:n neuvoston viime kokouksessa taisi jo esiintyä jonkinlaista kapinointia pankin toimintaa kohtaan, joten Euroopasta taitaa löytyä hiukan investointipankkiiri Dragheja ja poliittisia broilereita Erkki Liikasia pätevämpiäkin rahapoliitikkoja. Uskoisin kritiikin nimittäin liittyneen jollain tavoin edellä hahmottelemaani ongelmakenttään.

Sillä ei sinänsä taida olla suurempaa merkitystä tällä hetkellä, koska ongelmia ei pystytä ratkaisemaan vain muuttamalla EKP:n rahapolitiikkaa, vaan siihen tarvitaan koko euroalueen purkaminen. Kritiikki kuitenkin herättää hiukan toiveita siitä, että euroalueen purkaminen alettaisiin vähitellen ymmärtää välttämättömäksi.

Tässä on jäänyt vielä käsittelemättä kysymys siitä, mitä rahoittaminen on ja kuka sitä tekee, kun se on niin kategorisesti kiellettyä keskuspankilta.

2.3 Raha ja rahoittaminen

Nyt on siis käynyt aivan selväksi, että keskuspankin tehtävä ei ole rahoittaa yhtään mitään, vaan sen tehtävä on vain laskea liikkeeseen riittävä rahamäärä talouden toimijoiden käyttöön ja säädellä tätä rahamäärää erilaisilla operaatioilla. Rahamäärän tulee vastata pääpiirteissään taloudessa luotua arvoa, vaikkakin sen kohtuullisella kasvattamisella tai supistamisella voidaan jonkin verran löysätä tai kiristää rahapolitiikkaa.

Rahoittamisella, joka ei siis kuulu keskuspankille, viitataan yleensä erilaisten investointien ja suurempien hankkeiden rahoittamiseen, mihin seuraavassa keskitytään jättäen ns. ”käyttö- ja kulutusmenojen” juokseva hoito tarkastelusta pois. Pääoman kierron tarkastelun yhteydessä kävi ilmi, että kierron lopputuloksena saadaan suurempi määrä pääomaa eli on tapahtunut arvonlisäystä.

Tästä arvonlisäyksestä aivan kaikki ei mene kapitalistien henkilökohtaiseen kulutukseen, vaan osa voidaan yrityksissä käyttää investointien rahoittamiseen. Arvonlisäys on siis yksi suora rahoituslähde, vaikka sen merkityksestä yritysten toiminnassa minulla ei ole selvää kuvaa. Sen osuus tuskin on kuitenkaan kovin suuri, koska kapitalistitkin pyrkivät kahmimaan siitä mahdollisimman paljon omiin taskuihinsa.

Kansantaloudessa kokonaisuudessaan syntyvää arvonlisäystä, joka ylittää välittömän kulutuksen tarpeet, käytetään rahoituslähteenä myös rakennettaessa erilaisia rahoitusinstituutioita, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto tai Euroopan investointipankki. Näihin instituutioihinhan varat kerätään osallistujamaiden verotuloista, mikä on mahdollista tuotetun arvon ylittäessä välttämättömän kulutuksen tarpeet.

Suoraan arvonlisäyksestä tapahtuva rahoittaminen ei kuitenkaan riitä, sillä se ei kata suurten investointien ja hankkeiden rahatarpeita. Siis talouteen ei ole syntynyt niin paljon taloudellista arvoa, että se kattaisi kaikki rahoitustarpeet. Keskuspankkikaan ei voi painaa rahaa selvästi enemmän kuin taloudellista arvoa on syntynyt, koska jos se tekisi niin, taloudessa syntyisi vakavia häiriöitä, kuten hyperinflaatio. Tarvitaankin jokin muu keino investointien ja hankkeiden rahoittamiseen.

Tarvitaan siis rahaa, jota vastaavaa taloudellista arvoa ei vielä ole olemassa, mutta jota vastaavan arvon uskotaan syntyvän tulevaisuudessa investointien ja hankkeiden lopputuloksena. Talouselämän pitkän historiallisen kehityksen aikana vastauksena tähän ongelmaan on syntynyt erityinen rahan muoto, luottoraha.

Taloudellisen arvon edustajana raha voi toimia pelkän vaihdon välineen lisäksi myös luottorahana. Aiemminhan mainittiin rahan toiminta myös pääomana tietyssä pääoman kiertoprosessin vaiheessa. Luottorahan ensimmäinen muoto oli kauppaluotto, jossa ostajalle annettiin luottoa, maksuaikaa, kun hänellä ei vielä kaupantekohetkellä ollut varaa maksaa ostoksiaan.

Tällainen kauppiaiden välinen kauppaluottoketju saattoi joskus ulottua vaikkapa Kiinasta Eurooppaan tavaran edetessä ko. matkan. Kun sitten vaikkapa Ranskan kuningas Ludvig XVI maksoi vaimonsa, kuningatar Marie Antoinetten tilaaman mittavan silkkikangaserän, niin raha kiersi saman reitin toiseen suuntaan ja luotot tulivat maksetuksi.

Molemmat mainitut henkilöthän sitten mestattiin giljotiinilla Ranskan vallankumouksen yhteydessä, mikä saattoi merkitä luottotappioita kauppiaille, koska jotain silkkikangaserää ei ehkä maksettukaan. Luottorahan yhteydessä luottotappioriski on aina läsnä. Se täytyy vain minimoida ja hallita.

Vielä omassa lapsuudessani tunnettiin sellainenkin pieni kauppaluoton muoto kuin vastakirja, johon kauppias merkitsi asiakkaan ostokset, jotka asiakas maksoi seuraavana tilipäivänä. Samankaltaisesta pienimuotoisesta kauppaluotosta on kyse, kun asiakas nykyisin maksaa ostoksensa luottokortin credit-puolella.

Varsinaiseksi luottorahan lähteeksi kehittyi kuitenkin pankkilaitos, jonka kehityksessä Italia oli merkittävässä roolissa keskiajalla. Somessa nykyisin kovasti parjattu pankkien oikeus luoda uutta rahaa ns. luotonlaajennuksella on siis pohjimmiltaan rationaalinen ratkaisu keskeiseen ongelmaan investointien ja hankkeiden rahoittamisessa. Siinä ei todellakaan ole mitään pahaa, jos se pysyy alkuperäisessä roolissaan eli tulevaisuudessa taloudellista arvoa tuottavien investointien ja hankkeiden rahoittamisessa.

Niissä puitteissa toimivat pankithan selvisivät aika hyvin myös vuoden 2008 finanssikriisistä Yhdysvalloissa. Nykyajan käsistä riistäytyneet pörssi-, finanssi- ja sijoituskeplottelut ovat kyllä pilanneet periaatteessa rationaalista ja hyödyllistä toimintaa ja aiheuttaneet myös kriisejä. Tämän estämiseksi valtioiden pitäisi ruveta pitämään hiukan ”jöötä” kaikista villeimmille finanssimaailman paketointi- ja rahoitusinstrumenttien kehittelyille esimerkiksi rajoittamalla ns. jälkimarkkinoita.

Lopuksi

Olen edellä kuvannut sitä taloustieteellisen ajattelun kehityshistoriaa, joka on johtanut monetaristisen talouspoliittisen ajattelun syntyyn. Monetarismi on myös paljon puhutun uusliberalismin talousteoreettinen ydin. Jos halutaan pelkistää mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon monetarismin astuminen talous- ja rahapolitiikan ytimeksi, niin sen tunnuslauseena on inflaation vastainen taistelu, jolla sille yritetään antaa jonkinlainen yleisesti hyväksyttävä muoto.

Monetarismin ydintä on myös kaiken mahdollisen ja mahdottomankin yksityistäminen ja valtion osuuden minimointi yhteiskunnassa. Tämän tunnuslauseena on puolestaan talouskuri, jonka nimissä julkista sektoria vain leikataan ja supistetaan, mikä johtaa siihen, että valtiot eivät enää kykene suoriutumaan tehtävistään. Edessä on vain leikkausten ja supistusten kierre, mikä vie ihmisiltä normaalin elämän edellytyksiä hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka talouskuri hävittää.

Tämä ihmisten elämänedellytysten heikentäminen näivettää koko yhteiskuntaelämää ja estää positiivisen yhteiskunnallisen kehityksen. Se merkitsee myös talouselämän näivettämistä, vaikka talouskuria toteutetaankin talouden nimissä, koska kokonaiskysyntä leikkautuu vieden yrityksiltä markkinat. Markkinat menevät myös vientiyrityksiltä, koska monetarismia sovelletaan lähes kaikissa maissa.

Talouskurin vaatijat näkevätkin siinä ideologisesti keinon julkisen sektorin supistamiseen, palkkojen polkemiseen ja siten yksityisten kapitalistien osinkojen kasvattamiseen tajuamatta mitään kokonaistalouden, kansantalouden, toimintamekanismeista. Näin kapitalismi näivettää ja tuhoaa itse itsensä, kun se kääntää kehityksen rattaita taaksepäin eikä kykene tarjoamaan ihmiskunnalle enää mitään positiivisia teitä eteenpäin.

Tällaista Chilen sotilasjuntan miestä tai naista, siis monetaristista poliitikkoa, voisikin proosallisesti luonnehtia henkilöksi, joka on inflaatiota vastaan taisteleva talouskurinatsi, joka kumartaa syvään rahan, tuon kaikkivaltiaan ja kaikkien lakien lähteen omistajien edessä. Heitä meidän tavallisten kansalaisten on syytä kavahtaa oman tulevaisuutemme vuoksi.

Viimeisimpänä saavutuksenaan monetarismi on hämärtänyt myös keskuspankkien roolia ja tehtäviä muuttaen ne rahamarkkinoiden valvojista finanssimaailman osiksi, jotka itse tuottavat kriisejä eivätkä hallitse niitä. Ainakin EKP:n osalta niin on jo pitkälti käynyt. Tilanne onkin Euroopassa jo sellainen, että euroalueen purkaminen ja siten myös EKP:n lakkauttaminen käy entistä tarpeellisemmaksi, jotta Euroopassa tapahtuisi edes jotain positiivista.

Taloustieteen uusklassisen koulukunnan riemukulkue viimeisimpään huipennukseensa, monetarismiin saakka on antanut taloustieteestä aika yksipuolisen kuvan. Se sai ilmeisesti August Strindberginkin vetämään seuraavan johtopäätöksen taloustieteestä:

”Vad är ekonomi? En vetenskap uppfunnen av överklassen för att komma åt frukten av underklassens arbete.”

Vapaasti suomennettuna: ”Mitä on taloustiede? Se on yläluokan keksimä tieteenala alaluokan työn hedelmien anastamiseksi.”

Tutustuminen taloustieteen klassiseen koulukuntaan ja sen pohjalta syntyneisiin teorioihin olisi voinut monipuolistaa Strindberginkin näkemystä. Se, että hän ei niitä tuntenut, kuvastaa vain uusklassinen koulukunnan dominoivaa asemaa. Edellä yritinkin muun ohella monipuolistaa näkemystä taloustieteestä esittelemällä klassisen koulukunnankin ajattelun perusteita.

Tuomo Liias on eläkkeellä oleva taloustieteilijä, joka on tehnyt työuransa pääosin Tilastokeskuksessa.

Artikkelikuva Pixabay: Euro ja talouskriisi