Sisältö

Artikkelin taustamotiivi

Taloustieteen kahtiajaon historiaa
1. Klassinen koulukunta
2. Uusklassinen koulukunta

Keskuspankkien asema
1. Talousteorioista 1900-luvulla
2. Keskuspankit ja monetarismi
        2.1 Raha pääomana
        2.2 Keskuspankit ja rahan määrä
        2.3 Raha ja rahoittaminen

Lopuksi

Ensinnä huomio Euroopan keskuspankin EKP:n velkakirjojen ostosta, jolla monet ns. talousasiantuntijatkin väittävät esim. telkkarissa EKP:n pumpanneen rahaa valtioille miljarditolkulla. EKP ei todellakaan saa ostaa valtioilta velkakirjoja, sillä valtioiden rahoittaminen on EU-lainsäädännössä kielletty yksiselitteisesti ko. pankilta.

EKP on sen sijaan ostanut rahamarkkinoilla riskialttiita velkakirjoja pankeilta ja rahalaitoksilta ja siten ottanut pankkien riskejä omalle vastuulleen. EKP:n, kuten komissionkin, toimintaa on koko ajan luonnehtinut Euroopan pääomapiirien etujen ajaminen ja pankkien aseman turvaaminen. Esimerkiksi Kreikalle EU:n kautta ohjatulla tuella varmistettiin vain saksalaisten ja ranskalaisten pankkien saamiset Kreikalta. Kreikan ”auttamiseen” tukirahoista päätyi vain murto-osa.

Näiden pankeilta ja rahalaitoksilta ostettujen velkakirjojen joukossa on toki ollut myös pankkien ostamia riskialttiita valtioiden velkakirjoja. EKP on niidenkin ostolla rahoittanut pankkeja, ei valtioita. EKP:n taseessa on nyt niin paljon pankeilta siirrettyjä riskialttiita velkavastuita, että se ei tule niistä koskaan selviämään.

EKP on umpikujassa, ja hädissään se voi laittaa painokoneet pyörimään ja ajaa Euroopan hyperinflaatioon. Lagarden valinta pääjohtajaksi ei ainakaan pienennä tätä riskiä. Ei EKP:lla ole mitään ihmeellisiä taloudellisia resursseja. Sillä on vain rahan painamisoikeus.

EKP voi olla maailman taloushistorian ensimmäinen keskuspankki, joka ajautuu ylipääsemättömiin vaikeuksiin luottotappioidensa takia, koska se on siirtänyt omalle vastuulleen kohtuuttomia määriä pankkien luottotapporiskiä.

Artikkelin taustamotiivi

Sain kimmokkeen tämän jutun tekoon Timo Kurosen artikkelista Vastavalkeassa. Artikkeli oli mielenkiintoinen, sillä en itse ole seurannut viime aikoina sen tarkemmin näitä uusimpia rahamaailman kaavailuja. Tyrmistys olikin sitä suurempi, kun rupesi selviämään, kuinka pohjaton, rajaton ja ääretön on finanssimaailman asiantuntemattomuus ja epäpätevyys talousasioissa.

Enemmän paikalleen eivät voisi osua Kustaa II Aadolfin valtakunnankanslerin Axel Oxenstiernan sanat: “Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.” Maailma ei siis ole kovin paljoa muuttunut Oxenstiernan ajoista.

Keskeisiä kohtia siitä, missä rahapiirien ajattelu menee totaalisesti metsään, on ensinnä se, että he näkevät vain välittömästi nenänsä edessä olevan asian eli rahan ja kuvittelevat talouden perustuvan siihen ja kaiken lähtevän siitä. Heillä ei tunnu olevan mitään käsitystä reaalitalouden eli työn ja tuotannon merkityksestä taloudessa.

Niinpä he kuvittelevat, että talousasioita voidaan hoitaa erilaisilla rahataloudellisilla toimenpiteillä, kuten ottamalla lainaa sieltä sun täältä ja lainaamalla sitä eteenpäin sinne sun tänne. Sitten he kuvittelevat, että taloutta voi hoitaa erilaisilla kivoilla rahajutskilla, kuten kaikenlaisilla johdannaisten johdannaisilla. Lisäksi he kuvittelevat, että asioita voitaisiin hoitaa kehittämällä jokin virtuaaliraha.

He siis kuvittelevat taloutta hoidettavan pyörittelemällä rahaa eri tavoin tai joillakin teknisillä ratkaisuilla. Tällainen ajattelu tietysti juontaa siitä, että mitään muutahan he eivät ole elämänsä aikana tehneetkään. He ovat se ihmisryhmä, jolle raha on aina ns. ”kasvanut puussa” ja joiden toimeentulo on tullut rahan pyörittelystä.

Edellä kuvaamalleni ajattelulle, jossa talouden perustaksi ja lähtökohdaksi oletetaan raha, löytyy talousteorioiden pitkässä historiassa myös teoreettinen perustelu. Tänä päivänä se kiteytyy uusklassisen talousteorian pohjalta syntyneessä monetarismissa, jonka isä on Milton Friedman.

Mikään talousteorioissa tai taloudellisissa instituutioissakaan, kuten vaikkapa pankeissa, ei synny tyhjästä, vaan niillä kaikilla on pitkä historia, jonka tunteminen on välttämätöntä, jotta nykytilaa voi ymmärtää. Sama koskee tietysti muitakin asioita kuin taloutta, mutta tässä yhteydessä on syytä yrittää kiteyttää talousteorioiden kehityksestä keskeisiä solmukohtia, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen.

Taloustieteen kahtiajaon historiaa

1. Klassinen koulukunta

Taloustieteen katsotaan syntyneen varsinaisesti 1700-luvulla Adam Smithin ja David Ricardon toimesta. Heitä kutsutaankin taloustieteen klassikoiksi, ja heidän voidaan katsoa edustavan taloustieteen klassista koulukuntaa. Tietysti taloutta sinänsä on ollut olemassa muodossa tai toisessa koko ihmiskunnan olemassaolon ajan, mutta mainittujen henkilöiden toimesta sitä koskevat ajatukset alkoivat kiteytyä tieteenalaksi.

Kuriositeettina voisi varhaisemmista ajoista mainita vaikkapa Aristoteleen oivalluksen sandaalin kahdesta erilaisesta käytöstä. Sandaalin voi joko ottaa omaan käyttöön tai vaihtaa sen johonkin toiseen esineeseen. Sandaalilla, kuten kaikilla tavaroilla, on siis sekä käyttöarvo että vaihtoarvo.

Klassisen koulukunnan analyysin lähtökohtana voisi yleensä pitää pyrkimystä eritellä reaalitalouden prosesseja ja ymmärtää taloutta reaalitalouden lainalaisuuksien avulla. Tällöin ytimenä on ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen tähtäävä tavaratuotanto, mikä onkin taloudellisen toiminnan myös eettisesti pitävä perusta. Ihmiset tarvitsevat elääkseen ruokaa, vaatteita, asunnon, liikkumisvälineet jne.

Reaalitalouden pohjalta klassiselta koulukunnalta löytyy sitten näkemyksiä esim. taloudellisen arvon muodostumisesta, rahasta ja tuotoista. Adam Smithiltä tunnetaan esim. työnarvoteoria, jonka mukaan tavaroiden arvon synnyttää niiden valmistamiseen tarvittu työ. David Ricardolta muistetaan esim. maankorkoteoria, mikä selittää sen osan maanviljelyn tuotosta, mikä ei ole suoraan sidottu maanviljelijän työpanokseen.

Esimerkiksi tämän päivän Englannissa maat omistava aateli elää kokonaisuudessaan maankoron varassa, mistä syystä vuokraviljelijätkin pystyvät elämään oman työpanoksensa varassa. Mitähän roolia maankorko näyttelee kartanonherra Wahlroosin elämässä?

1800-luvulla klassisen taloustieteen perinnettä jatkoi Karl Marx. Hän kehitti eteenpäin esimerkiksi Smithin työnarvoteoriaa erityisesti nivomalla sen pääoman kierron ja kasaantumisen prosessiin. Ricardon maankorkoteoriaa hän kehitti eteenpäin laajentaen sen differentiaalikoron teoriaksi, koska hän havaitsi myös muilla toimialoilla samankaltaisia luonnollisten edellytysten eroja, jotka ovat Ricardon maankorkoteorian perusta.

1900-luvulla voi esim. Keynesin katsoa liittyvän lähinnä klassiseen perinteeseen, koska hänkin nojautui ensisijaisesti reaalitalouteen. Lordi Keynesiä tuskin kukaan voi pitää sen kummemmin piilo- kuin julkimarxilaisena, mutta siitä huolimatta hän havaitsi kapitalistisesta taloudesta aivan samoja piirteitä kuin Marx, vaikka tuskin oli vilkaissutkaan Marxin Pääomaa.

Talouslamojen perussyynä Keynes näki liikatuotannon, kuten myös Marx yleensä. Siitä syystä hän korosti lamojen ratkaisukeinona kokonaiskysynnän turvaamista valtion menoja lisäämällä ja ohjaamalla. Nämä kapitalismin ylituotanto-ongelmat merkitsevät myös sitä, että talouden perustoimintojen näkökulmasta minkäänlaisia kestävyysvajeongelmia ei ole. Niistä puhuminen on vain keino yrittää ohjata talouspolitiikkaa tiettyyn oikeistolaiseen suuntaan.

Toisena yhtäläisenä havaintona voisi mainita Keynesin huomion ihmisten ja yritysten ns. likviditeettipreferenssin noususta lamojen aikana. Suomennettuna se tarkoittaa sitä, että talouden toimijat haluavat säilyttää maksuvalmiutensa, jotta heillä olisi käteistä maksaa kaikki menot vaikeassa tilanteessa, jossa huomisesta ei välttämättä ole varmaa tietoa. Esimerkiksi säästämisaste nousee tällöin. Marx ei tosin keksinyt yhtä hienoa käsitettä kuin Keynes, mutta hänkin puhui siitä, kuinka tietyssä lamavaiheessa päädytään tilanteeseen, jossa vain käteinen kelpaa.

2. Uusklassinen koulukunta

Klassisen koulukunnan vastakohdaksi syntyi 1800-luvulla uusklassinen koulukunta, jonka lähestymistapa talouteen oli aivan erilainen. Kansantaloustiedettä on joskus kutsuttu poliittiseksi taloustieteeksi ja tämä kahtiajako oikeuttaa ko. nimityksen.

Uusklassinen koulukuntakaan ei syntynyt tyhjästä, vaan taloustieteen klassikoiden ajatuksista löytyivät idut myös sen synnylle. 1700-luvullahan elettiin feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän loppuaikoja (feodalismi kumoutui näkyvimmin Ranskan vallankumouksessa), ja taloustieteen klassikot tarjosivat feodalismin tilalle elinkeinovapautta ja vapaata kilpailua.

Uusklassinen koulukunta tarttui tähän puoleen eli kapitalismiin, mutta unohti kokonaan klassikoiden muut taloudellisten ilmiöiden olemusta koskevat pohdinnat. Uusklassikot kiteyttivät talouden kysynnän ja tarjonnan säätelemiksi markkinoiksi unohtaen reaalisten tuotantoprosessien tarkemman erittelyn ja niissä syntyvän taloudellisen arvon selittämisen. Klassikoiden taloudellisen arvon tilalle astui pelkkä markkinahinta, jota heilutteli kysyntä ja tarjonta.

Uudelle talousjärjestelmälle, kapitalismille, olisi ollut hiukan kiusallista, jos Smithin työnarvoteoria olisikin paikkansapitävä ja työ synnyttäisi taloudellisen arvon. Kuinka siinä tilanteessa olisi mahdollista, että varallisuus ja rikkaudet keskittyvät ihmisille, jotka eivät ole koskaan töitä tehneetkään ja arvon luojat eli työntekijät jäävät köyhyyteen? Joku voisi silloin kysyä, perustuvatko nämä rikkaudet vain oikeiden arvonluojien työn tuloksen riistämiseen.

Tilannetta monimutkaisti vielä sekin, että yhteiskunnalle eettisiä normeja tarjoavassa kristinuskossa, jonka nimeen vallassaolijat vannoivat, oli hämmentäviä piirteitä. Jeesushan taisi vuorisaarnassaan nuhdella mammonan kerääjiä, ja eikös siellä jossain kehotettu antamaan viimeinenkin ihokas sitä enemmän tarvitsevalle. Vaivasivatkohan jumalanpalveluksissa etupenkissä istuneen vallasväen mieltä mitkään kysymykset?

Niinpä uusklassinen talousteoria siirsi huomion pois reaalitalouden tuotantoprosessien, tavaroiden tuotannon ja tuotannossa tapahtuvan arvonmuodostuksen tarkastelusta prosessin loppupäähän eli markkinoiden analyysiin. Talouden ytimessä olivat enää kysynnän ja tarjonnan säätelemät markkinahinnat. Tämä analyysi ulottui kaikille muillekin kuin tavaramarkkinoille. Kapitalismi ei enää ollut kapitalismia vaan ”neutraalia markkinataloutta”.

Uusklassisen koulukunnan irtautumista klassisesta perinteestä täydensi taloutta kuvaavien käsitteiden uudelleenmäärittely, mikä merkitsi vielä syvällisempää muutosta kuin keskittyminen markkinoiden analysointiin. Klassikot olivat vielä puhuneet sellaisista asioista kuin tavara, tavaran käyttöarvo ja vaihtoarvo, joiden avulla analysoitiin tavarantuotannon prosesseja ja arvon muodostumista tuotannossa.

Käsitteiden uudelleenmäärittely merkitsi myös ajattelutavan täydellistä muutosta. Tavaraa ruvettiin kutsumaan hyödykkeeksi, tavaran käyttöarvosta tuli kuluttajan saama hyöty ja vaihtoarvosta rajahyöty. Asian ydin on siinä, että tämä käänsi talousteoreettisen ajattelun ylösalaisin.

Klassinen taloustiede tutki objektiivisesti olemassa olevaa reaalitaloutta. Uusien käsitteiden avulla uusklassinen koulukunta subjektivoi taloustieteen ja alkoi selittää taloutta ihmisten mielen subjektiivisten liikahdusten seurauksena. Taloutta eivät enää ohjanneet reaalitalouden objektiiviset lait, vaan ihmisten psyyken ailahdukset.

Tätä voisi havainnollistaa hintojen määräytymisen tulkinnalla tavaramarkkinoilla. Klassikkojen ajattelussa tavarat saavat tuotantoprosesseissa objektiivisesti olemassa olevan taloudellisen arvon eli vaihtoarvon. Tämä vaihtoarvo on tavaran markkinoilla ilmenevän hinnan syy. Hinta vaihtelee markkinoilla jonkin verran vaihtoarvon ympärillä kysynnän ja tarjonnan vaikutuksesta.

Uusklassikkojen tulkinnassa rajahyöty määrää hinnat. Rajahyöty on heidän mukaansa kuluttajan jostain tuotteesta subjektiivisesti kokema hyödyn lisäys, joka määrää hinnan, jonka kuluttaja on halukas maksamaan. Hinnan siis määrääkin kuluttajien mielen psyykkinen tila eikä tavaran objektiivisesti olemassa oleva arvo.

Hyödyn käsitettä ei kukaan uusklassinen taloustieteilijä ole koskaan pystynyt määrittelemään millään tavalla, vaan se on vain hämärä käsite, jolla ei ole selvää vastinetta todellisuudessa. Sen tieteellisyyttä pyritään todistelemaan pitkällä matemaattisten yhtälöiden ketjulla ns. hyötyfunktiosta, jolla ei kuitenkaan ole tieteellistä sisältöä, koska ei ole mitään mitattavissa olevaa suuretta, joka voitaisiin sijoittaa väitetyn hyödyn paikalle.

Kun kuluttajat ostavat jonkin tavaran, he eivät tavoittele mitään mystistä hyötyä, vaan hankkivat tarvitsemiaan tavaroita kuten leipää syödäkseen tai vaatteita kylmyyttä vastaan. Kuluttajat siis ostavat tavaroita, koska niillä on käyttöarvoa heille. Tavarat ovat kuluttajille kyllä hyödyllisiä, koska kuluttajat tyydyttävät niillä jonkin tarpeensa, vaikkapa nälän, mutta mitään erityistä taloudellista hyötyä tai lisäarvoa ne eivät kuluttajalle tuota.

Taloudellisesta hyötymisestä voidaan kyllä puhua muissa yhteyksissä, kuten pörssikeplottelijoiden ja muiden sijoittajien toimissa. He saavat sijoituksistaan taloudellista hyötyä vaikkapa osinkoina tai vuokratuloina. Heille tämä hyöty onkin aivan välttämätöntä, koska he pelkäävät elämässään vain yhtä asiaa enemmän kuin kuolemaa; nimittäin rehellisen työn tekemistä.

Joka tapauksessa talousteorian subjektivointi avasi tietä monenlaiselle reaalitaloudesta irtautumiselle. Jo näin kaukaa löytyy niitä talousteoreettisen ajattelun piirteitä, jotka voivat johtaa kestämättömiin seurauksiin vaikkapa keskuspankkien roolin määrittelyssä. Tällöin myös kansantaloustieteen kutsuminen poliittiseksi taloustieteeksi sai oikeutuksen, koska työn ja pääoman ristiriidassa uusklassinen koulukunta asettui lähinnä pääoman puolelle, kun taas klassisen koulukunnan teorioissa oli ainesta myös työn ja työväenluokan aseman ymmärtämiselle. Marx asettuikin sitten todella vahvasti työväenluokan puolelle.

Keskuspankkien asema

Kuronen kysyy artikkelissaan, ottavatko keskuspankit vallan valtioilta. Valtioiden syrjäyttämiseen pyrkiviä tahoja varmasti on finanssimaailmassakin, mutta en oikein usko keskuspankkien sellaiseen pystyvän. Historiallisen kehityksen tuloksena keskuspankeille on kehittynyt tietty rationaalinen rooli talouselämässä ja keskuspankit voivat toimia menestyksekkäästi vain silloin, kun ne ovat ymmärtäneet oman tehtävänsä oikein.

Tähän rationaaliseen rooliin kuuluu kiinteästi järkevän rahapolitiikan teko, jolla voidaan avittaa talouden kriisien ratkaisua. Kun kävin läpi Kurosen artikkelin viitteitä, niin huomasin hämmästyksekseni, että nykyiset keskuspankkiteoriat eivät tunnu ymmärtävän keskuspankkien roolia oikein. Nämä aika uskomattomat teoriat voivatkin johtaa siihen, että keskuspankeista tuleekin osa kriisejä ja kriisien synnyttäjiä eikä niiden ratkaisijoita. EKP:n osalta niin on tainnut jo käydäkin.

Mikään vakavien kriisien aiheuttaja ei kuitenkaan pidemmällä tähtäimellä voi saavuttaa kovin merkittävää asemaa ihmisyhteiskunnassa, saati syrjäyttää valtiota.

1. Talousteorioista 1900-luvulla

1800-luvulla siis tapahtui taloustieteen ”suuri” jakautuminen kahdeksi koulukunnaksi tai oikeammin klassinen koulukunta sai kilpailijakseen uusklassisen koulukunnan, jonka taustamotiivina voi nähdä tarpeen luoda taloustieteellinen ajattelutapa, joka ohittaa ne klassisen koulukunnan löydökset, jotka olivat kiusallisia uudelle talousjärjestelmälle, kapitalismille.

Nämä koulukunnat olivat myös 1900-luvun teoriakehittelyjen taustalla. Länsimaissa kuitenkin uusklassinen ajattelutapa oli valta-asemassa akateemisessa maailmassa, koska porvariston rahapussi avautui hieman anteliaammin uusklassikoille. Toki keynesiläisyyden merkittävä asema oli tästä jonkinlainen poikkeus analyysiensa osuvuuden ansiosta, mutta vaikuttava tekijä oli myös se, että Keynes ei teorioissaan käsitellyt kiusallisinta asiaa eli arvoteoriaa.

Erilaisia suuntauksia syntyikin aika monta, ja niissä tartuttiin talousprosessien johonkin tiettyyn puoleen. Yleensä ne nousivat uusklassisesta traditiosta. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa rationaalisten odotusten teorian, jossa talouden psykologisointi meni äärimmilleen, sillä talous nähtiin siinä psyykkisten odotusten seurausilmiönä.

Vielä edelleenkin talouspolitiikan taustalla käytetään odotusten mittaamista, vaikka todellisuudessa talouteen liittyvät odotukset ovat seurausta reaalitalouden ilmiöistä eikä päinvastoin. Pörssikeplottelijat ja sijoittajat saavat odottaa niin maan jumalattomasti pörssikurssien nousua ja osinkojen jaon kasvua, mutta kun pörssi romahtaa niin se todella romahtaa aivan riippumatta vaikka aivan taivaan ääriin kurkottavista odotuksista. Se romahdus tulee reaalitalouden epäonnistumisesta.

Toisena esimerkkinä uusklassisen koulukunnan perinnöstä nousevana suuntauksena voisi mainita tarjonnan taloustieteen, jonka taustalla on J.B. Sayn (1767–1832) laki, jonka mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä. Nykyaikana tarjonnan taloustiede koki uudelleensyntymän USA:n presidentin Ronald Reaganin omaperäisessä monetarismin versiossa, joka tunnettiin nimellä Reaganomics. Sitä jokainen vakavasti otettava taloustieteilijä USA:ssakin piti lähinnä huonona vitsinä.

Asia on kuitenkin Suomen näkökulmasta huolestuttava, sillä Reaganomics näyttäisi lyöneen täällä läpi koko puoluekentän. Täällähän kaikki hulluimmatkin oikeistolaiset virtaukset ovat menneet läpi viimeisen 30 vuoden aikana. Tätä huuhaa-woodoo -oppia, joksi sitä USA:ssakin kutsuttiin, sovelletaan kautta puoluekentän erityisesti työllisyyden hoitoon liittyen.

Ajatus näyttäisi olevan se, että kun työvoiman tarjontaa lisätään, niin työllisyys paranee. Ajatus on täysin järjetön, sillä tilanne on tällä hetkellä se, että työvoimasta on runsaasti ylitarjontaa, mistä kertoo korkea työttömyysaste. Tällöin työvoiman tarjonnan lisääminen vain lisäisi työttömyyttä.

Ei ole olemassa mitään woodoo-taikatemppua, jolla työvoiman tarjonnan lisäys muuttuisi uusiksi työpaikoiksi. Tarjonnan lisäys johtaisi vain työvoiman palkkaamisen ehtojen heikkenemiseen, eikä se synnyttäisi yhtään uutta työpaikkaa, mihin ajattelun esittäjät todellisuudessa pyrkivätkin oikeiston ideologian mukaisesti kasvattaakseen kapitalistien osinkoja. Yrityksethän palkkaavat vain tarkalleen sen määrän työntekijöitä kuin ne tarvitsevat, ei yhtään enempää.

Nyt on pula nimenomaan työpaikoista eli työllisyystilanteen korjaamiseksi tulisi lisätä työpaikkojen tarjontaa. Työllisyystilannehan onkin jonkin verran parantunut eli työpaikkojen tarjonta on lisääntynyt kaikesta huolimatta. Työpaikkojen tarjonnan lisääntyminen näkyy työ- ja elinkeinoministeriön uusimmista, lokakuun tiedoista, joiden mukaan uusien avoimien työpaikkojen määrä on kasvanut viime vuoden lokakuusta 14 % ja työttömien työnhakijoiden määrä onkin laskenut 2,3 % ja yli vuoden työttömänä olleiden määrä jopa 10,3 %.

Työllisyyden paranemiseen on lähinnä kaksi perussyytä. Ensinnä euron kurssi on pysynyt siedettävillä tasoilla, mikä on helpottanut taloudellista toimintaa kaikilla toimialoilla. Suhteessa euroalueeseen se ei tietysti ole juurikaan auttanut, koska Suomi liittyi liian korkealla kurssilla euroon, mikä voidaan korjata vain irtautumalla eurosta.

Toiseksi voisi mainita valtion menojen kasvattamisen uuden hallituksen toimesta, mikä on lisännyt kokonaiskysyntää ja toiminut siten hyvänä työllisyyspolitiikkana aivan Keynesin oppien mukaan. Se on ollut parasta työllisyyspolitiikkaa päinvastoin kuin oikeiston vaatimukset työvoiman tarjonnan kasvattamisesta, millä siis pyritään vain kasvattamaan osinkoja. Nämä kapitalisteille jaettavat miljardiosingot ovatkin todella suuri rasite yritysten toiminnalle, joten niistä eroon pääsy parantaisi merkittävästi yritysten toimintaedellytyksiä.

Molempien positiivisesti Suomen talouteen vaikuttaneiden tekijöiden taustalla on lisäksi vielä suomalaisen kapitalismin sisäsyntyisen suhdannevaiheen kääntyminen nousuun vuoden 2019 kevään aikana. Viittasin tähän Vastavalkean artikkelissa ”Suomen taloustilanne ja poppamiesten taantumatanssi”. Tosin viimeisimpien uutisten mukaan taantumatanssin tantereen tömistys ja taikarummun paukutus on jostain syystä hiukan vaimentunut viime aikoina ja on ruvettu näkemään taloustilanne hiukan positiivisemmin.

Edellä esitetyt pari esimerkkisuuntausta kertovat, minkä tyyppisiä teorioita on 1900-luvulla syntynyt uusklassisen tradition pohjalta. Keskuspankkien toiminnalle merkittävin on kuitenkin monetaristinen talousteoria, jonka alkuideoita näkyi jo 1900-luvun alussa, mutta jonka kiteytti täyteen loistoonsa Chicagon yliopiston professori Milton Friedman 1970-luvulla.

2. Keskuspankit ja monetarismi

Monetarismi on tällä hetkellä se talous- ja rahapoliittinen suuntaus, joka on onnistunut saavuttamaan varsin yksiselitteisen valta-aseman koko läntisessä maailmassa. Putinin viimeisin Venäjän kehitystä kartoittava puhe kansakunnalle osoitti, että myös Venäjä on omaksunut monetarismin talous- ja rahapoliittiseksi peruslinjakseen. Kiina näyttäisi jäävän lähes ainoaksi merkittäväksi talousmahdiksi, joka ei ainakaan vielä ole sitoutunut monetarismiin.

Tätä teoriaa sovelsi ensimmäisenä käytäntöön Chilen sotilasjuntta 1970-luvun alussa. Yhdysvaltoihin sen toi presidentti Reagan 1980-luvulla edellä mainittuna hieman omaperäisenä Reaganomicsina, ja Eurooppaan Britannian pääministeri Margaret Thatcher niin ikään 1980-luvulla thatcherismina.

Thatcherin hallituksen ja Chilen sotilasjuntan syvää sielunveljeyttä kuvaa hyvin se, että Falklandin sodan aikana (1982) diktaattori Pinochet ei suinkaan tukenut naapurimaa Argentiinan diktaattoria, vaan hän asettui tukemaan sodassa Thatcherin hallitusta. Hädässä ystävä tunnetaan.

Suomeen monetaristisen talouspolitiikan toi Ahon ja Viinasen hallitus 1990-luvun alussa. Suomen rahapolitiikkaan sen toi Suomen pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, vaikka sen suuntaisia ajatuksia oli pankissa ollut jo aiemminkin. Nyt monetaristinen talouspoliittinen ajattelu on Suomessa niin syvällä, että siitä irtautuminen on ilmeisen vaikeaa.

Monetarismi on siis yksi 1900-luvulla syntyneistä, uusklassiseen traditioon nojaavista talousteorioista. Se on niistä vaikutuksiltaan merkittävin, ja Friedmania voi pitää merkitykseltään yhtä tärkeänä kuin aikoinaan Keynesiä. Keynes oli kuitenkin vaikutuksiltaan pääosin positiivinen ja Friedman taas negatiivinen. Mistä monetarismissa on pohjimmiltaan kysymys?

Monetarismin ituja löytyy jo aika kaukaa, kuten alla oleva sitaatti keskustelusta MMT:stä (Modern Monetary Theory) osoittaa.

Knapp, writing in 1905, argued that ”money is a creature of law” rather than a commodity.” 

Taloustieteilijä Georg Friedrich Knapp siis irrottaa rahan reaalitaloudesta erilliseksi alueeksi väittämällä, että se ei ole syntynyt tavaroiden (commodities) vaihdon välineeksi, vaan sillä on erillinen lakisääteinen syntyperuste. Knappilla ei tosiaan ole näkemystä rahan syntyhistoriasta. Tässä tapauksessa klassisesta traditiosta ei irtauduta hyötyfunktion ja rajahyötyjen maailmaan, vaan siitä siirrytään rahaan, jolle voidaan sitten myöhemmin monetarismissa kuvitella erilaisia reaalitaloudesta irrallisia ominaisuuksia.

Klassikoilla ajattelun lähtökohtana oli tavara ja tavarantuotanto, jossa tavaralle syntyy käyttö- ja vaihtoarvo. Tavarantuotannossa siis syntyy koko talouden perustan muodostava taloudellinen arvo, joka on ensisijainen suhteessa rahaan, joka vain edustaa taloudellista arvoa. Myös talouden peruslainalaisuudet syntyvät arvon tuotannossa.

Tästä pisteestä uusklassinen talousteoreettinen ja talouspoliittinen ajattelu lähtee hakoteille, mistä seuraa vaikkapa keskuspankkien tehtävien väärinymmärtäminen ja EKP:n ajautuminen umpikujaan. Perusvika on siinä, että rahan luonnetta ei ole ymmärretty oikein ja sillä kuvitellaan olevan ominaisuuksia, joita sillä ei ole.

Raha ei pysty poikimaan, vaikka rahamiesten ja -naisten palavereissa niin saatetaankin silmäniskujen ja naurunhörähdysten höystämänä esittää. Minulla ei tosin ole empiiristä havaintoa asiasta, koska en ole ko. palavereissa koskaan ollut enkä tietysti tule koskaan olemaankaan, mutta sellaisia olen mielessäni kuvitellut. Raha pystyy poikimaan yhtä vähän kuin tase tekemään töitä.

Rahalla ei voi myöskään ”työntää” taloutta, koska, kuten kaikissa yrityksissä tiedetään, yrityksen toiminta aktivoituu vain silloin, kun yrityksen tuotteille löytyy kysyntää. Sen puuttuessa yrityksille työnnetty raha menee vain omistajien taskuun, koska se ei vaikuta mitenkään yrityksen tuotteiden kysyntään.

Kysyttäessä Jyrki Kataiselta euroalueen yhteisestä budjetista telkkarissa hän puhui jotain investointien rahoittamisesta, siis rahalla työntämisestä. Tämä merkitsee sitä, että Katainen ja Juncker ovat kaavailleet siitä yhtä uutta tulonsiirtojärjestelmää köyhiltä rikkaille. Valtioiden ja julkisen sektorin tulee rahoittaa vain omaa toimintaansa ja omia investointejaan, ei yritysten investointeja, sillä ne merkitsisivät juuri tulonsiirtoja köyhiltä rikkaille. Tämän pitäisi olla selviö.

Jos yritykset eivät pysty rahoittamaan omia investointejaan, niin niillä ei ole mitään toimintaedellytyksiä, eikä niitä tule pitää keinotekoisesti yllä tulonsiirroilla köyhiltä rikkaille. Kun Katainen nyt valittiin Sitran yliasiamieheksi, niin on ilmeistä, että Sitrastakin tullaan kehittämään samanlaista tulonsiirtoautomaattia, joka ei enää kehitä millään hedelmällisellä tavalla maan taloutta. Sitrahan on jo nyt aika pitkälti tällainen joidenkin aiempien yliasiamiesten ja poliitikkojen toimien seurauksena.

Klassisen teorian lähtökohtana on siis taloudellinen arvo, joten oikea kysymys rahan poikimisen suhteen onkin, miksi arvo lisääntyy. Pinnallisesti havainnoiden saattaa näyttää siltä, että raha poikisi, vaikka raha vain edustaa arvoa. Taloudellisen arvon edustajana rahalle on muotoutunut historiallisen kehityksen myötä myös muita rooleja kuin vain vaihdon välineenä palveleminen.

2.1 Raha pääomana

Pääoman kiertoprosessissa, tuotantoprosessissa, tietty pääomamäärä (tietty arvomäärä) tekee täyden kierroksen saaden prosessin eri vaiheissa erilaisen ilmenemismuodon, ja prosessin loppupäässä se ilmenee kasvaneena pääomamääränä. On siis tapahtunut arvonlisäystä.

Kierron ensimmäisessä vaiheessa pääoma on rahamuodossa ja sillä rahalla hankitaan tuotantovälineet, kuten tuotannossa tarvittavat koneet, raaka-aineet ja työvoima, minkä jälkeen pääoma esiintyy aineellisina koneina, laitteina ja myös työvoimana. Tässä pääoman kierron toisessa vaiheessa työvoima käyttää koneita ja laitteita valmistaen raaka-aineista tavaroita.

Näin on päästy pääoman kierron kolmanteen vaiheeseen, jossa pääoma on saanut tavaramuodon. Kun nämä tavarat myydään, niin niistä saadaan suurempi määrä rahaa kuin alussa prosessiin käytettiin eli pääoman arvo on kasvanut. Kun tuotantoprosessia tutkitaan tarkemmin, niin on ilmeistä, että kaikki prosessin ”elottomat” elementit siirtävät vain oman arvonsa lopputuotteisiin. Kustannuslaskennoissa ne esiintyvät vain hankintahintojensa suuruisina, minkä suuruisina ne sisältyvät tuotteiden hintoihinkin.

Se pääoman arvoa kasvattava tekijä voi olla vain elävä työvoima, joka valmistaa aineellisista edellytyksistä valmiin tuotteen. Tämä on se mekanismi, joka selittää kapitalistisessa talousjärjestelmässä pääomien kasvun ja kasaantumisen, joidenkin rikastumisen. Se on kuitenkin vain kapitalismille tyypillinen rikastumismekanismi, sillä muissa talousjärjestelmissä rikastuminen on tapahtunut muilla tavoin, vaikka työ arvon tuottajana on niissäkin ollut keskeisessä roolissa.

2.2 Keskuspankit ja rahan määrä

Nyt päästään kysymykseen siitä, mikä on keskuspankkien tehtävä tässä arvonlisäyksen ruljanssissa ja miksi ne ovat olemassa. Kaikki taloustoiminnot tapahtuvat tuotetun taloudellisen arvon perustalla. Raha on vain tämän taloudellisen arvon edustaja, joka helpottaa käytännössä arvoon perustuvia operaatioita, kuten kaupankäyntiä. Rahan täydellinen toissijaisuus näkyy esim. hyperinflaatioissa, joissa raha menettää täysin arvonsa.

Hyperinflaatioista selviytyminen on mahdollista vain siksi, että talouden pohjana on tuotettu arvo, jolloin on mahdollista palauttaa kierrossa olevan rahan määrä oikeaan suhteeseen taloudellisen arvon kanssa. Tuotettu taloudellinen arvohan on säilynyt koko hyperinflaationkin ajan talouden pohjaelementtinä.

Koska rahaa kuitenkin tarvitaan taloudellisten toimintojen suorittamisen apuvälineenä, tarvitaan jokin taho, joka laskee liikkeeseen tuotettua arvoa vastaavan rahamäärän. Se taho on keskuspankki, jonka olemassaololla ei pohjimmiltaan ole mitään muuta perustetta kuin tämän tehtävän onnistunut hoitaminen. Tämän tehtävän toteuttamiseen nivoutuu myös laajemmin rahapolitiikka eli korkotason ja valuuttakurssin säätely, mutta tässä yhteydessä on syytä keskittyä vain perustehtävään.

Ensimmäinen ja tärkein asia on ymmärtää, että keskuspankin ei kuulu rahoittaa yhtään mitään, ei sen kummemmin yksityisiä kuin valtiotakaan. Se vain laskee liikkeeseen tuotettua taloudellista arvoa vastaavan rahamäärän muiden talouden toimijoiden käyttöön.

Rahamäärän säätelemiseksi keskuspankilla on käytössään useampia, esimerkiksi maksuvalmius- ja avomarkkinaoperaatioita, mutta keskeisintä on ymmärtää, että millään niistä ei varsinaisesti rahoiteta yhtään mitään, ei sen kummemmin liikepankkeja, yrityksiä kuin valtioitakaan, vaan turvataan vain riittävä määrä rahaa markkinoiden likviditeetin ylläpitämiseksi. Jos tämä rahamäärä ylittää selvästi taloudessa tuotetun arvon, on seurauksena inflaatio ja pahimmillaan hyperinflaatio.

Joka ikinen liikepankki, yritys ja valtio rahoittaa toimintansa viime kädessä omilla tuloillaan, siis maksaa myös velkansa. Pankit ja yritykset menevät konkurssiin, jos ne eivät siihen pysty ja valtiot joutuvat vaikeuksiin, vaikka niiden turvana onkin verotusoikeus.

Tämä on sen kaltainen perusasia, joka on minulle ollut täysin selvä niin kauan kuin muistan ja jos muistan oikein, niin se oli aivan selvä muillekin taloustieteen opiskelijoille ja myös Suomen pankille vuosia sitten. Siitä syystä olinkin täysin tyrmistynyt Kurosen artikkelin yhteydessä esiin nousseista rahapiirien ja monetarististen teoreetikkojen näkemyksistä keskuspankkien roolista. Sellainen asiantuntemattomuus ja epäpätevyys tahoilla, joiden päätöksillä on kohtalokkaat vaikutukset meidän kaikkien elämälle, on täysin anteeksiantamatonta.

EKP on nyt ymmärtääkseni astunut selvästi tämän rajan yli ja alkanut arvopaperioperaatioillaan rahoittaa pankkeja ja yrityksiä, mikä ei sen tehtäviin kerta kaikkiaan kuulu. Se on muuttunut rahamarkkinoiden säätelijästä osaksi rahamarkkinoita, jolloin se on menettänyt kykynsä rahamarkkinoiden ongelmien ratkomiseen, koska siitä on tullut kiinteä osa näitä ongelmia ja jopa niiden aiheuttaja. Se on esimerkiksi siirtänyt pankeilta niitä rahoittaessaan omalle vastuulleen kohtuuttomasti luottotappioriskejä, mikä on ennen kuulumatonta keskuspankille.

Nyt jo monilla tahoilla myönnetään vaisusti, että eurossa on joitain valuvikoja. Näiden valuvikojen korjaamiseksi ehdotetaan pankkiunionin tiivistämistä, kuten poliittisella tasolla myös EU:n liittovaltioittamista. Valitettavasti sellainen kehitys johtaisi vain ongelmien syvenemiseen, kun euron totalitarismilla pakotettaisiin eri valtioita toimimaan vastoin omia ja omien kansalaistensa etuja.

Näiden euroalueen satraappien toiminta on nähty jo riittävän monta kertaa. Erityisesti eri maiden kansoja potkittaisiin täysin armotta päähän, kuten on nähty vaikkapa Kreikassa tai Ranskan keltaliivien tapauksissa. Myös Suomi on kärsinyt pahoin euroalueen jäsenyydestä. Täällä esimerkiksi puunjalostusteollisuus ajettiin alas. Kaikki ne pahat ongelmat, joita noilla totalitaristisilla otteilla on muka korjattu, ovat itse asiassa euroalueen perustamisen aiheuttamia.

Koko euroalueen perustaminen oli valtava valuvirhe, jota ei voi korjata muutoin kuin purkamalla koko euroalue ja siten myös lakkauttaen EKP, jos toivotaan, että EU:n kehityksessä tapahtuisi jotain positiivista. Euroalueen perustamista EU:n talousongelmien keskeisenä syynä olen käsitellyt tarkemmin Vastavalkeassa julkaistussa artikkelissa ”Euron kuolemansuudelma Suomelle ja EU:lle”.

EKP:n neuvoston viime kokouksessa taisi jo esiintyä jonkinlaista kapinointia pankin toimintaa kohtaan, joten Euroopasta taitaa löytyä hiukan investointipankkiiri Dragheja ja poliittisia broilereita Erkki Liikasia pätevämpiäkin rahapoliitikkoja. Uskoisin kritiikin nimittäin liittyneen jollain tavoin edellä hahmottelemaani ongelmakenttään.

Sillä ei sinänsä taida olla suurempaa merkitystä tällä hetkellä, koska ongelmia ei pystytä ratkaisemaan vain muuttamalla EKP:n rahapolitiikkaa, vaan siihen tarvitaan koko euroalueen purkaminen. Kritiikki kuitenkin herättää hiukan toiveita siitä, että euroalueen purkaminen alettaisiin vähitellen ymmärtää välttämättömäksi.

Tässä on jäänyt vielä käsittelemättä kysymys siitä, mitä rahoittaminen on ja kuka sitä tekee, kun se on niin kategorisesti kiellettyä keskuspankilta.

2.3 Raha ja rahoittaminen

Nyt on siis käynyt aivan selväksi, että keskuspankin tehtävä ei ole rahoittaa yhtään mitään, vaan sen tehtävä on vain laskea liikkeeseen riittävä rahamäärä talouden toimijoiden käyttöön ja säädellä tätä rahamäärää erilaisilla operaatioilla. Rahamäärän tulee vastata pääpiirteissään taloudessa luotua arvoa, vaikkakin sen kohtuullisella kasvattamisella tai supistamisella voidaan jonkin verran löysätä tai kiristää rahapolitiikkaa.

Rahoittamisella, joka ei siis kuulu keskuspankille, viitataan yleensä erilaisten investointien ja suurempien hankkeiden rahoittamiseen, mihin seuraavassa keskitytään jättäen ns. ”käyttö- ja kulutusmenojen” juokseva hoito tarkastelusta pois. Pääoman kierron tarkastelun yhteydessä kävi ilmi, että kierron lopputuloksena saadaan suurempi määrä pääomaa eli on tapahtunut arvonlisäystä.

Tästä arvonlisäyksestä aivan kaikki ei mene kapitalistien henkilökohtaiseen kulutukseen, vaan osa voidaan yrityksissä käyttää investointien rahoittamiseen. Arvonlisäys on siis yksi suora rahoituslähde, vaikka sen merkityksestä yritysten toiminnassa minulla ei ole selvää kuvaa. Sen osuus tuskin on kuitenkaan kovin suuri, koska kapitalistitkin pyrkivät kahmimaan siitä mahdollisimman paljon omiin taskuihinsa.

Kansantaloudessa kokonaisuudessaan syntyvää arvonlisäystä, joka ylittää välittömän kulutuksen tarpeet, käytetään rahoituslähteenä myös rakennettaessa erilaisia rahoitusinstituutioita, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto tai Euroopan investointipankki. Näihin instituutioihinhan varat kerätään osallistujamaiden verotuloista, mikä on mahdollista tuotetun arvon ylittäessä välttämättömän kulutuksen tarpeet.

Suoraan arvonlisäyksestä tapahtuva rahoittaminen ei kuitenkaan riitä, sillä se ei kata suurten investointien ja hankkeiden rahatarpeita. Siis talouteen ei ole syntynyt niin paljon taloudellista arvoa, että se kattaisi kaikki rahoitustarpeet. Keskuspankkikaan ei voi painaa rahaa selvästi enemmän kuin taloudellista arvoa on syntynyt, koska jos se tekisi niin, taloudessa syntyisi vakavia häiriöitä, kuten hyperinflaatio. Tarvitaankin jokin muu keino investointien ja hankkeiden rahoittamiseen.

Tarvitaan siis rahaa, jota vastaavaa taloudellista arvoa ei vielä ole olemassa, mutta jota vastaavan arvon uskotaan syntyvän tulevaisuudessa investointien ja hankkeiden lopputuloksena. Talouselämän pitkän historiallisen kehityksen aikana vastauksena tähän ongelmaan on syntynyt erityinen rahan muoto, luottoraha.

Taloudellisen arvon edustajana raha voi toimia pelkän vaihdon välineen lisäksi myös luottorahana. Aiemminhan mainittiin rahan toiminta myös pääomana tietyssä pääoman kiertoprosessin vaiheessa. Luottorahan ensimmäinen muoto oli kauppaluotto, jossa ostajalle annettiin luottoa, maksuaikaa, kun hänellä ei vielä kaupantekohetkellä ollut varaa maksaa ostoksiaan.

Tällainen kauppiaiden välinen kauppaluottoketju saattoi joskus ulottua vaikkapa Kiinasta Eurooppaan tavaran edetessä ko. matkan. Kun sitten vaikkapa Ranskan kuningas Ludvig XVI maksoi vaimonsa, kuningatar Marie Antoinetten tilaaman mittavan silkkikangaserän, niin raha kiersi saman reitin toiseen suuntaan ja luotot tulivat maksetuksi.

Molemmat mainitut henkilöthän sitten mestattiin giljotiinilla Ranskan vallankumouksen yhteydessä, mikä saattoi merkitä luottotappioita kauppiaille, koska jotain silkkikangaserää ei ehkä maksettukaan. Luottorahan yhteydessä luottotappioriski on aina läsnä. Se täytyy vain minimoida ja hallita.

Vielä omassa lapsuudessani tunnettiin sellainenkin pieni kauppaluoton muoto kuin vastakirja, johon kauppias merkitsi asiakkaan ostokset, jotka asiakas maksoi seuraavana tilipäivänä. Samankaltaisesta pienimuotoisesta kauppaluotosta on kyse, kun asiakas nykyisin maksaa ostoksensa luottokortin credit-puolella.

Varsinaiseksi luottorahan lähteeksi kehittyi kuitenkin pankkilaitos, jonka kehityksessä Italia oli merkittävässä roolissa keskiajalla. Somessa nykyisin kovasti parjattu pankkien oikeus luoda uutta rahaa ns. luotonlaajennuksella on siis pohjimmiltaan rationaalinen ratkaisu keskeiseen ongelmaan investointien ja hankkeiden rahoittamisessa. Siinä ei todellakaan ole mitään pahaa, jos se pysyy alkuperäisessä roolissaan eli tulevaisuudessa taloudellista arvoa tuottavien investointien ja hankkeiden rahoittamisessa.

Niissä puitteissa toimivat pankithan selvisivät aika hyvin myös vuoden 2008 finanssikriisistä Yhdysvalloissa. Nykyajan käsistä riistäytyneet pörssi-, finanssi- ja sijoituskeplottelut ovat kyllä pilanneet periaatteessa rationaalista ja hyödyllistä toimintaa ja aiheuttaneet myös kriisejä. Tämän estämiseksi valtioiden pitäisi ruveta pitämään hiukan ”jöötä” kaikista villeimmille finanssimaailman paketointi- ja rahoitusinstrumenttien kehittelyille esimerkiksi rajoittamalla ns. jälkimarkkinoita.

Lopuksi

Olen edellä kuvannut sitä taloustieteellisen ajattelun kehityshistoriaa, joka on johtanut monetaristisen talouspoliittisen ajattelun syntyyn. Monetarismi on myös paljon puhutun uusliberalismin talousteoreettinen ydin. Jos halutaan pelkistää mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon monetarismin astuminen talous- ja rahapolitiikan ytimeksi, niin sen tunnuslauseena on inflaation vastainen taistelu, jolla sille yritetään antaa jonkinlainen yleisesti hyväksyttävä muoto.

Monetarismin ydintä on myös kaiken mahdollisen ja mahdottomankin yksityistäminen ja valtion osuuden minimointi yhteiskunnassa. Tämän tunnuslauseena on puolestaan talouskuri, jonka nimissä julkista sektoria vain leikataan ja supistetaan, mikä johtaa siihen, että valtiot eivät enää kykene suoriutumaan tehtävistään. Edessä on vain leikkausten ja supistusten kierre, mikä vie ihmisiltä normaalin elämän edellytyksiä hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka talouskuri hävittää.

Tämä ihmisten elämänedellytysten heikentäminen näivettää koko yhteiskuntaelämää ja estää positiivisen yhteiskunnallisen kehityksen. Se merkitsee myös talouselämän näivettämistä, vaikka talouskuria toteutetaankin talouden nimissä, koska kokonaiskysyntä leikkautuu vieden yrityksiltä markkinat. Markkinat menevät myös vientiyrityksiltä, koska monetarismia sovelletaan lähes kaikissa maissa.

Talouskurin vaatijat näkevätkin siinä ideologisesti keinon julkisen sektorin supistamiseen, palkkojen polkemiseen ja siten yksityisten kapitalistien osinkojen kasvattamiseen tajuamatta mitään kokonaistalouden, kansantalouden, toimintamekanismeista. Näin kapitalismi näivettää ja tuhoaa itse itsensä, kun se kääntää kehityksen rattaita taaksepäin eikä kykene tarjoamaan ihmiskunnalle enää mitään positiivisia teitä eteenpäin.

Tällaista Chilen sotilasjuntan miestä tai naista, siis monetaristista poliitikkoa, voisikin proosallisesti luonnehtia henkilöksi, joka on inflaatiota vastaan taisteleva talouskurinatsi, joka kumartaa syvään rahan, tuon kaikkivaltiaan ja kaikkien lakien lähteen omistajien edessä. Heitä meidän tavallisten kansalaisten on syytä kavahtaa oman tulevaisuutemme vuoksi.

Viimeisimpänä saavutuksenaan monetarismi on hämärtänyt myös keskuspankkien roolia ja tehtäviä muuttaen ne rahamarkkinoiden valvojista finanssimaailman osiksi, jotka itse tuottavat kriisejä eivätkä hallitse niitä. Ainakin EKP:n osalta niin on jo pitkälti käynyt. Tilanne onkin Euroopassa jo sellainen, että euroalueen purkaminen ja siten myös EKP:n lakkauttaminen käy entistä tarpeellisemmaksi, jotta Euroopassa tapahtuisi edes jotain positiivista.

Taloustieteen uusklassisen koulukunnan riemukulkue viimeisimpään huipennukseensa, monetarismiin saakka on antanut taloustieteestä aika yksipuolisen kuvan. Se sai ilmeisesti August Strindberginkin vetämään seuraavan johtopäätöksen taloustieteestä:

”Vad är ekonomi? En vetenskap uppfunnen av överklassen för att komma åt frukten av underklassens arbete.”

Vapaasti suomennettuna: ”Mitä on taloustiede? Se on yläluokan keksimä tieteenala alaluokan työn hedelmien anastamiseksi.”

Tutustuminen taloustieteen klassiseen koulukuntaan ja sen pohjalta syntyneisiin teorioihin olisi voinut monipuolistaa Strindberginkin näkemystä. Se, että hän ei niitä tuntenut, kuvastaa vain uusklassinen koulukunnan dominoivaa asemaa. Edellä yritinkin muun ohella monipuolistaa näkemystä taloustieteestä esittelemällä klassisen koulukunnankin ajattelun perusteita.

Tuomo Liias on eläkkeellä oleva taloustieteilijä, joka on tehnyt työuransa pääosin Tilastokeskuksessa.

Artikkelikuva Pixabay: Euro ja talouskriisi

29 KOMMENTTIA

  1. ”Kun kuluttajat ostavat jonkin tavaran, he eivät tavoittele mitään mystistä hyötyä, vaan hankkivat tarvitsemiaan tavaroita kuten leipää syödäkseen tai vaatteita kylmyyttä vastaan. Kuluttajat siis ostavat tavaroita, koska niillä on käyttöarvoa heille. Tavarat ovat kuluttajille kyllä hyödyllisiä, koska kuluttajat tyydyttävät niillä jonkin tarpeensa, vaikkapa nälän, mutta mitään erityistä taloudellista hyötyä tai lisäarvoa ne eivät kuluttajalle tuota.”
    No kyllä monelle emansipoituneelle ja terveellä itsetunnolla varustetulle naiselle aistikas pukeutuminen on yksi selkeä tapa korostaa arvoaan ”lisääntymismarkkinoilla” ja harva heistä odottaa, että heitä huomioidaan ”kaurapuuroillallisella” ABC:n yöbaarissa… Vaikka ajat muuttuvat, estetiikka ja maukas ruoka ovat valttia avioliittomarkkinoilla, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ottaen huomioon, että naimakaupat olivat vielä kaksi sukupolvea sitten monille ainoa sosiaalisen liikkumavaran mahdollisuus, ”lisäarvo ja raja-arvo” korostuvat.
    Klassinen taloustiede tuli tiensä päähän teollistumisen aikakauden alussa, jolloin ”maakoron” tyyppisillä talousmalleilla ei pärjätty kaupunkien virkamiehistön ylläpitämisessä. ”Normiriemuhan” siitä seuraisi, jos esim. Helsingin kaupungin virkakoneisto ottaisi ”maakorkoa” kaikista tekemistään päätöksistä. Tämän vuoksi sekä Keynes, että Marx kokivat tarpeelliseksi luoda raja-arvon ja lisäarvon kaltaisia käsitteitä. Nämä kun kykenivät vastaamaan edes jollain lailla muuttunutta maailmaa, jossa feodaaliset mallit eivät enää päteneet.
    Antiikin ajoista lähtien ”valtiot” ovat luoneet oman rahansa ja väkivalloin puolustaneet oikeuttaan monopoliin sen luomiseen, ennenkuin ”ositettu pankkitoiminta” tuli muotiin.
    ”Fractionalized banking” tarvitsi monia keinoja riskianalyysissaan voidakseen luoda rahaa tyhjästä ja välttää ”viimeistä tilintarkastusta”. Monetarismi on luonnollinen valtioiden vastamekanismi järjestelmä, jossa ihmiset pakotetaan käyttämään valtion siunaamia vaihdon välineitä. Itse määrittelisin helposti Zimbabvelaisten setelieni ’klassisen arvon” yläkanttiin veroja suorittaessani, vaikka maksaisin niistä Keynes’in mallin mukaisesti, esimerkiksi Aristoteleen sandaaleilla. Tämän jälkeen pyytäisin mitalia Marxilaisen talous opin mukaisesti lisäarvon tuottajana. Saihan valtio ”klassikko seteleitä”
    Ositettu, puhtaasti liikevaihtoon perustuva nykyinen rahanluontijärjestelmä on korvattava niin kutsutulla Talousdemokratialla. Talousdemokratia on ainoa reaalinen este pysyvän oligarkian luomiseen. Talousdemokratia tarkoittaa, että vain valtio luo rahaa yhteiskunnan tarpeisiin, mihin päästään ainoastaan pankkien omavaraisuus vaatimuksia korottamalla.

    • ”Ositettu, puhtaasti liikevaihtoon perustuva nykyinen rahanluontijärjestelmä on korvattava niin kutsutulla Talousdemokratialla. Talousdemokratia on ainoa reaalinen este pysyvän oligarkian luomiseen. Talousdemokratia tarkoittaa, että vain valtio luo rahaa yhteiskunnan tarpeisiin, mihin päästään ainoastaan pankkien omavaraisuus vaatimuksia korottamalla.”

      Poliitikot ovat kykenemättömiä ja täysin jäävejä päättämään rahan määrästä ja siksi tarvittiin itsenäinen keskuspankki ohjaamaan rahataloutta muun muassa ohjauskoroilla. Keskuspankin tehtävä on hallita inflaatiota ja vaalia rahan arvoa eikä toimia poliitikkojen loputtomana rahakirstuna.

      Vasemmistolaiset populistiset hallitukset ajaisivat valtioita hetkessä hyperinflaatioon ja konkurssiin painamalla rahaa äänestäjien mielyttämiseksi, jos alijäämät olisu vapaasti kuitattavissa printtereitä laulattamalla.

      • Totta, siksi Suomen pankki luotiin 100% valtio-omisteiseksi itsehallinnolliseksi yksiköksi alunperin.
        Talousdemokratian kulmakivi onkin estää huonojen ”pisnessmiesten” pelastaminen valtionrahoista, koska huonossa liiketoiminnassa menestyminen on sidottu puoluerahoitukseen.

  2. ”Tällaista Chilen sotilasjuntan miestä tai naista, siis monetaristista poliitikkoa, voisikin proosallisesti luonnehtia henkilöksi, joka on inflaatiota vastaan taisteleva talouskurinatsi, joka kumartaa syvään rahan, tuon kaikkivaltiaan ja kaikkien lakien lähteen omistajien edessä. Heitä meidän tavallisten kansalaisten on syytä kavahtaa oman tulevaisuutemme vuoksi.”

    Kuulostaa jotenkin kovin keinotekoiselta vetää yhtäläisyysmerkki kapitalistista markkinataloutta kannattavan ja sotilasjunttaa kannattavan välillä, kun mitään yhteyttä ei oikein ole. Kyllä, Chilen sotilasjuntassa oli varmaankin kapitalistinen markkinatalous, mutta todellako se tekee kaikista kyseisen talousmallin kannattajista sotilasdiktatuurin kannattajia? Ovatko kaikki kapitalistiset markkinataloudet sotilasdiktatuureja?

    Vähän vastaavanlainen esimerkki olisi leimata kaikkia maailman uskovaisia uskonnostaan riippumatta ISISin kannattajiksi. Koska ISIS oli uskovaisten perustama, joten jos olet teisti, niin olet ”ISISin mies tai nainen”.

  3. ”Tämän vuoksi sekä Keynes, että Marx kokivat tarpeelliseksi luoda raja-arvon ja lisäarvon kaltaisia käsitteitä.”

    Tämä täytyy korjata heti. Keynes ei puhunut lisä-arvosta, sillä hän ei käsitellyt arvoteoriaa oikeastaan juurikaan. Liitin hänet kuitenin klassisen koulukunnan pernteeseen, koska hänkin tutki taloutta reaalitalouden lähtökohdista. Kokonaistalouden toimintaa tutkiessaan hän vain teki joitain samanlaisia havaintoja kapitalismin toiminnasta kuin Marx olematta mitenkään ”marxilainen” ideologialtaan.

    Näihin kansantaloudellisiin havaintoihin kapitalismin toiminnasta hän sitten perusti talouspoliittiset ehdotuksensa.

    • Olen terminologiassa korjattu. Mutta katsoin esityksen selkeyden vuoksi parhaimmaksi käyttää alkuperäisessä tekstissä käytettyjä ilmaisuja.
      Millä aikajänteellä käsittelet noin yleisesti valtiontaloutta? Chilen sotilasjuntan runnomilla opeilla Chilestä tuli ainoa etelä-Amerikan maa, jolla on oikeasti näinä aikoina varaa käydä monipuolista dialogia valtion tulevaisuudesta ja käyttää kevyempiä keinoja, kuin esimerkiksi Ranska keltaliivejä kohtaan?

  4. Tuollainen riskiluottojen ostaminen EUn piikkiin laittaa pian EKPn konkurssiin ellei niille luotoille löydy takaisinmaksukykyä mutta eiköhän EUn säännöissä ole pikkupräntillä että EUmaat on EKPn vakauden takuuna eli EUmaiden veronmaksajat joutuu pulittamaan EKPn ostamat roskaluotot. Suomella on jo kokemusta asiasta kun Suomea laitettiin EUkuntoon niin yrityksiltä pantiin maksuun myönnetyt luotot välittömästi ja tuhansia yrityksiä meni konkurssiin ja luotoista saamattomat rahat pistettiin roskapankkiin ja veronmaksajat ja luotonsaajat jos pystyi maksoi suurimman osan niistä kun luottoja myytäessä ei saatu kuin murtoosa niiden nimellisarvosta. Nyt on tulossa taas suuri talousromahdus joka alkaa USAsta ja samasta syystä kuin vuonna 2008 eli asuntomarkkinoista kun niiden lainoja ihmiset ei pysty maksamaan ja lisäksi pankkien johdannaiskauppojen epäonnistuminen lainojen jälkimarkkinoilla.
    Perussyy talouden poukkoiluun on liikalainoitus pankkien itsensä luomalla rahalla ja kun lainalyhennyksiä ja korkoja ei ala palautumaan pankkiin ja jos on tehty johdannaiskauppoja jotka tuottaa tappiota niin bankrotti on edessä ja säästäjät menettää rahansa.
    Kapitalismissa ei tule hyvivointi enää jatkumaan kun mometarismi jyllää ja se on Suomessakin nähtävissä jatkuvana perustulon kiristyksenä ja terveydenhoitomaksujen korotuksina sekä työttömyysturvan heikentämisenä. Imf kävi jo Rinteen hallitukselle kertomassa madonluvut budjetista eli pankit määrää siitäkin. Monetarismissa on lisäksi varmasti se vika että yritysten kaikki rahat jaetaan osinkoina niin tarkkaan että ne pyörii niin kauan kun saavat velkarahaa kun omaa rahaa ei ole kertynyt ja sen tuotannollisilla yrityksillä ei ole jatkuvuutta vaan kun osinhonmaksukyky loppuu niin yritys on kaput.
    Suomen veronmaksajilla on tiedossa rahanmenoa jos EKPsta tulee roskapankki ja hävittäjistä lisäksi tulee 10000 € /v lisämaksu 4 henkiselle perheelle seuraavaksi 40 vuodeksi ja yksinäisille 2500 €/v seuraavat 40 vuotta.

  5. Mielestäni artikkeli on liian pitkä. Tällaisen kirjoituksen voisi jakaa osiin; Osa 1, Osa 2, jne.

    Osia ei muodosteta pätkimällä artikkeli tai ”tieteelliseltä kannalta” vaan keskusteluun sopivien teemojen mukaisesti. Niin, että kommentoijan kannalta katsoen yhteen osaan sisältyy yksi väite tai ”teema” josta sitten keskustelua voi käydä, ja seuraavassa osassa sitten keskustellaan seuraavasta teemasta.

  6. Kommentti: Huomaan, että kirjoittaja on työskennellyt tilastokeskuksessa.
    Lainaus: ” Työpaikkojen tarjonnan lisääntyminen näkyy työ- ja elinkeinoministeriön uusimmista, lokakuun tiedoista, joiden mukaan uusien avoimien työpaikkojen määrä on kasvanut viime vuoden lokakuusta 14 % ja työttömien työnhakijoiden määrä onkin laskenut 2,3 % ja yli vuoden työttömänä olleiden määrä jopa 10,3 %.”

    Itse ”syrjäytyneenä pitkäaikaistyöttömänä” ja ammattiliittoon järjestäytyneenä työläisenä, voin todeta, että yllä olevat luvut ovat silkkaa huuhaata, jos todellakin puhutaan realistisista, ”oikeista” työpaikoista, joilla tarkoitan työpaikkoja, joista saaduilla ansioilla työläinen elää ja voi uusintaa työvoimansa.
    Noissa luvuissa näkyvät tempputyöllistetyt eli KELAvetoiset ”työpaikat”
    Mitä ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömien työllistymiseen tahi heidän tilastoista katoamiseen tulee, niin siinä kyse lienee ainakin osin tästä Rinteen ”huuhaa” eläkemallista, jolla väki saatiin pudotettua työttömyystilastoista jonkinlaiseen välitilaan, ei olla eläkkeellä, muttei työttömänäkään ja samalla saatiin tehokkaasti leikattua oikeutta toimeentulotukeen,: terveydenhoito, lääkkeet jne. Asia jota nämä tilastot eivät kerro, on luonnollinen poistuma eli ennenaikaiset kuolemantapaukset näiden leikkaustoimenpiteiden ansiosta.

    Vale, emävale, tilasto. 😀

  7. Hyvää historiatietoa taloustieteilijältä. Olisin odottanut vielä analyysiä, miten nykyinen rahaeliitti ansaitsi asemansa. Oliko se koronperintäoikeus, joka tietyn porukan nosti kukkulan kuninkaiksi, edelleen siellä kukkulalla keikaroiden?

    Minulle tuli ns. 2. aallon teollisen vallankumouksen arvot ja arvonmääritys (massatuotanto, standardointi) mieleen näistä lauseista:

    ”Kun kuluttajat ostavat jonkin tavaran, he eivät tavoittele mitään mystistä hyötyä, vaan hankkivat tarvitsemiaan tavaroita kuten leipää syödäkseen tai vaatteita kylmyyttä vastaan. Kuluttajat siis ostavat tavaroita, koska niillä on käyttöarvoa heille. Tavarat ovat kuluttajille kyllä hyödyllisiä, koska kuluttajat tyydyttävät niillä jonkin tarpeensa, vaikkapa nälän, mutta mitään erityistä taloudellista hyötyä tai lisäarvoa ne eivät kuluttajalle tuota.”

    LIsäksi kyse täytyy ollaa Maslowin tarvehierarkiaportailla vielä etenevästä kiipeilijästä.

    Kyllä maailma makaa hiukan eri asennossa. Erään myyntimaailman teorian ja tutkimuksen mukaan Hyöty = Arvo-Kulut. Hyöty on täten jonkin asian tuoma arvo sinulle – kulut siitä hankinnasta.
    Arvon määritys tapahtuu vanhan ajan vaa’alla. Arvo on toisella puolella ja toisella vaakakupin puolella on ne ongelmat, tyytymättömyydet ja haasteet nykytilassa, joita jollain asialla ratkaistaan. Mielen liikkeitä hyvinkin, jotka liipaisevat ihmisen ostamaan jotain, vasta sitten kun arvon paino keikauttaa vaa’ankielen omalle puolelleen.

    Luxustuotteissa ja muussa hömpötyksessä tämä näkyy myös. Ongelmat, tyytymättömyydet, prestigen, ihailun puute, joita kantaja ei aina edes myönnä omaavansa, tulevat tyydytettyä superkalliilla luxustuotteella, esim käsilaukku.
    Iso arvo, eli iso tyytymättömyys nykytilaan peittoaa suhteessa isot hankintakustannukset (kyseessä siis tavis, ei miljönääri). Saman tarkoituksen ajaisi murto-osalla rahaa hankittu hyvä veska lähikaupasta, mutta ei se tuo samaa hyötyä kantajalleen, vaikka todellinen toiminnallisuus ja kestokin olisi about sama. Tulee ilo ja hyvä olo, nämä ostajat sanovat perusteeksi tuhlata vähät resurssinsa luksukseen. Mikähän se ilon määrä olisi sitten, jos eläisivät ainoana ihmisenä maailmassa…

  8. Yksi rikollisten/tyhmien vallanpitäjien ja näitä tukevan valheellisen valtamedian mantrana toistama emävale seurausten peittelemiseksi siitä, että rahanluontioikeus on luovutettu yksityispankeille:

    ””Kestävyysvajeena” kerrotun valheen ainoa tarkoitus ”,
    http://ebolakani.blogspot.com/2013/11/kestavyysvajeena-kerrotun-valheen-ainoa.html

    Myöskään siitä eivät rikolliset/tyhmät vallanpitäjät sen enempää kuin taloustieteilijätkään kerro, kuka/ketkä ovat vähintäänkin läntistä maailmaa orjuuttavan velkaponzi-rahajärjestelmän takana:

    The Hidden History of the Incredibly Evil ROTSCHILD Khazarian Mafia, https://www.veteranstoday.com/2015/03/08/the-hidden-history-of-the-incredibly-evil-khazarian-mafia/
    Etupäässä samasta aiheesta suomeksi: http://nwoumj.blogspot.com/2014/08/rotschild-ja-nwo.html

    Mainittakoon, että Yhdysvaltain keskuspankki Fed, Federal Reserve System on yksityispankki, huolimatta pankin nimeen harhauttamistarkoituksessa ujutetusta sanasta ’federal’, jossa mm. Rotschildit ovat yhtenä omistajana.

    Onko MASINOIDUN kehitysmaalaisten elintasopakolais-invaasion yhtenä tärkeänä motiivina se, että läntisen maailman velkaponzi-rahajärjestelmä uhkasi jo romahtaa, kuten lopulta tapahtuu kaikille pyramidirakennelmille?

    ”USA:s migrationskrig mot Europa skall också fördröja finanskraschen”,
    http://whitetv.se/en/gigantic-ponzi-scheme/1359-usas-migrationskrig-mot-europa-skall-ocksa-foerdroeja-finanskraschen.html

    Kuten Henning Witten artikkelista käy ilmi ja monet vaihtoehtomedioita seuranneet muutenkin hyvin tietävät, kuuluu Rotschild-agentti Soros masinoidun, ennenkaikkea Välimeren yli tapahtuvan afrikkalais-invaasion päätekijöihin.
    Velkaponzille saadaan lisäaikaa, kun valtiot pakotetaan ottamaan sen pystyssä pitämiseksi lisää velkaa, loisimaan tunkeutuneiden elintasopakolais-massojen elättämiseksi.

    Suomen osalta: ”Maahanmuuton hinta 3,2 miljardia euroa”, https://blogit.iltalehti.fi/pauli-vahtera/2019/03/05/maahanmuuton-hinta-32-miljardia-euroa-1-3-taustaa/

    Tuo kustannushan joudutaan käytännössä rahoittamaan paisuttamalla jo ennestään runsaan 100 miljardin euron KOROLLISTA ULKOMAANVELKAAMME. Näin Suomikin EU-diktatuurin yhtenä provinssina kantaa kortensa kekoon lisäajan saamiseksi Rotschildin kasaarimafian velkaponzille!
    Todennäköisesti Suomi tulee myös tässsä asiassa vielä kasvattamaan mainettaan Brysselin nöyränä mallioppilaana, kun uusi terästetty punatuho-hallitus uudella lailla käytännösssä KRIMINALISOI matu-invaasion arvostelun ja arvostelijat ”toveri pääministeri” Sanna Marinin ja sisäministeri Ohisalon johdolla:

    ”Uuden ja kärkevän ”toveri pääministeri” Sanna Marinin äärimielisyys huolestuttaa | UMV-Pääkirjoitus”,
    https://mvlehti.net/2019/12/09/uuden-ja-karkevan-toveri-paaministeri-sanna-marinin-aarimielisyys-huolestuttaa-umv-paakirjoitus/

    ”Sisäministeri Ohisalo: Turvapaikan hakeminen on perusoikeus”, https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/58fddc94-a6a7-4c09-b852-6ae22add7f9c – siihenhän Suomen rajalla riittää maaginen sana ”asylum”, joka kännyköiden välityksellä on varmasti kaiutettu lukemattomia kertoja Afrikan kaukaisimpaankin kolkkaan!

  9. Työnarvoteoria on esitetty moneen kertaan virheelliseksi. Jos se pitäisi paikkansa eli vain työllä olisi arvoa niin silloin asiakas olisi valmis ostamaan mieluummin esimerkiksi huonekalusepältä huonekalun jonka tekemiseen on mennyt lukuisia tunteja mutta  tuotteen (huonekalun) laatu on heikko, vaikka myynnissä olisi hyvälaatuinen huonekalu, jonka tekemiseen on käytetty paljon vähemmän työtunteja.

    Rajahyöty = kahviloissa santsikuppi on edullisempi

    Sayn lakia ei voi soveltaa Suomen nykyisenlaisiin työmarkkinoihin, koska niitä häiritsee pahasti kolmas tekijä eli sääntely- ja veroviranomainen eli valtio. Työehtosopimusten yleissitovuus* määrää palkkojen määrän työntekijän ja työnantajan puolesta. Samoin työntekijä ja työnantaja eivät voi sopia keskenään irtisanomissuojasta ja muista työehdoista koska ne on jo kolmas taho (ay-järjestöt) sopinut. Tämä vähentää työn kysyntää, koska palkat eivät perustu tuottavuuteen vaan ay-pomojen hatuista vedettyihin määriin. Toisaalta työnantajilla (yrityksillä) ei ole varaa palkata työntekijää joka ei tuota minimipalkkansa* verran tai ostaa ”sikaa säkissä”. Puhumattakaan verotuksesta joka rasittaa varsinkin pk-sektoria raskaasti vähentäen/häiriten työn kysyntää.

    Työn tarjontaa taas vähentää/häiritsee sosiaaliturvan kannustinloukut eli kun palkka on vain vähän suurempi tai jopa alempi kuin sosiaaliturva ei ole kannustinta vastaanottaa työtä.

    • Tuo työnarvo ei ihan pidä paikkansa, eli jos minä nikkaroin mööpelin, se kestää varmasti isältä pojalle ja vielä seuraaville sukupolville. Mutta jos minä haen kaupasta tehtaalla tehdyn, moskalevystä ja puutappiliitoksilla vieläpä itse koottavan ikeamööpelin, sen saa kantaa ulos kymmenen vuoden kuluttua ja sillä ei edes ole vaihtoarvoa muualla kuin ”roskalavalla”, jossa siitä pääsee eroon tarjoamalla käytettyä tavaraa ilmaiseksi. Pelkästään pesään kelpaavaa, huonoksi kulunutta tehdastekoista ei saa edes itse hävittää polttamalla, vaan maksamalla vielä lisää siitä ilosta, että sen tekee kunnallinen jätteenkäsittely laitos.

  10. Hyödykkeen arvoa kannattaa tarkastella ostajan ja myyjän kannalta. Ostajan arvo muodostuu käyttö- ja statusarvosta ja myyjän arvo tuotanto/hankintakustannuksesta + tuotto/voittolisästä. Kun nämä kohtaavat, syntyy kauppa. Esim. jollekin riittää vanha auto, kunhan sillä pääsee siirtymään paikasta toiseen. Jos auto alkaa reistailemaan, voi käyttöarvo muuttua negatiiviseksi. Joku self-made-man, voi saada tuosta kulukasasta, pitkäksi aikaa soivan pelin, jolla on statusarvoakin.

    Talousteorioiden heikkous on se, että ne eivät ota huomioon energiaa, vaan olettavat edullista energiaa olevan aina tarjolla. Kuitenkin nykyinen talous perustuu ja on rakentunut, edullisen fossiilienergian varaan.

    Kaikki raha on käytännössä luottoa/saamista. Rahoitusjärjestelmä muodostuu pankkien taseista: vastaavaa puolella myönnetyt luotot (antolainaus) ja vastattavaa puolella asiakkaiden talletukset (ottolainaus). Keskuspankki on pankkien pankki eli pitää yllä järjestelmän vakautta. Pankkien lainanantoa digitaalisessa rahoitusjärjestelmässä rajoittaa vakavaraisuusvaatimukset, koska keskuspankki voi aina halutessaan turvata kaikkien maksuvalmiuden tulemalla itse osapuoleksi.

    Hyperinflaation syynä on käytännössä aina valuutan romahdus, kun ulkomaiset rahoittajat vetäjät lainojaan ja sijoituksiaan maasta pois. Länsimaiden yleisesti käyttämä keino 1900-luvulla kehitysmaiden luonnonvarojen haltuunottoon. Kohde maan keskuspankin rahanpainaminen on osa prosessia, mutta enemmän seuraus kuin syy. Maailmanlaajuinen hyperinflaatio käytännössä mahdollinen vain energiamarkkinoiden romahduksen seurauksena ja silloinkin kriisi voi kääntyä deflaatioksi: lopputulos sama eli rahoitusjärjestelmän romahtaminen. Muutoinhan valuutat liikkuvat suhteessa toisiinsa: joku heikkenee ja toinen vahvistuu.

    • ”Kaikki raha on käytännössä luottoa/saamista.”

      Niin on läntisessä Rotschildin kasaarimafian hallitsemassa läntisessä velkaponzi-rahajärjestelmässä.
      Mm. pankkien pankki BIS on Rotschild-pankki.

      • BIS on keskuspankkien pankki. Päättää pankkien sääntelystä: määrä esim. luottojen oman pääoman vaatimukset. Digitaalisessa rahajärjestelmässä on hyvät ja huonot puolensa;
        +tehokas
        -toimintavarmuus
        +-läpinäkyvyys ja kontrolli

        Rahan tuottaminen järjestelmään on vaikea ja monitahoinen kysymys. Järjestelmän jakaminen kahtia voisi olla pitkässä juoksussa paras: talletuspankit (valtion takaus) ja investointi/sijoituspankit (ei valtion takausta).

        • ”BIS on keskuspankkien pankki. ”

          Tuota itse asiassa tarkoitinkin.
          Sen merkitys korostuu vielä lisäksi sillä, että se on Rotschildin kasaarimafian hallinnassa – siitähän rikolliset/tyhmät/tietämättömät poliitikot, näitä tukeva valheellinen valtamedia monine muine tabuineen sekä taloustieteilijät vaikenevat.

          ”Rahan tuottaminen järjestelmään on vaikea ja monitahoinen kysymys.”

          Selvää on esim. että meilläkin käyttöönotetussa Rotschildin velkaponzi-rahajärjestelmässä korkojen maksuun tarvittava ”raha” joudutaan luomaan yhä uudella ja uudella (lisä)velalla. Haluammeko asua vääjäämättömästi jossain vaiheessa romahdukseen tuomitussa korttitalossa? Sitähän eivät vallankahvassa olleet ja olevat rikolliset vallanpitäjät ole kysyneet kansalta!

          Viittaan myös em. Henning Witten artikkeliin ”USA:s migrationskrig mot Europa skall också fördröja finanskraschen”,
          http://whitetv.se/en/gigantic-ponzi-scheme/1359-usas-migrationskrig-mot-europa-skall-ocksa-foerdroeja-finanskraschen.html

          *
          Ks. myös Henning Witten artikkeli ”S-tankesmedja Katalys vill som Vita Skolan i Nationalekonomi: förstatliga digitala pengar”
          jonka alussa todetaan mm. ””Ta ifrån affärsbankerna rätten att skapa pengar”

          Detta är sensationellt, då Katalys med andra ord kräver att torrlägga träsket, etablissemanget som är toppen av bankernas olagliga pyramidspel. När privatbankerna inte längre får göra digitala pengar ur tomma intet brakar de krafter ihop, som bakom kulisserna styr politiker, massmedia, hälsosystemet, militären, underrättelsetjänsterna mm. Det som Trump ville men inte lyckats med, då han blir utpressad.

          DN.s debattartikel är skriven av Samuel Kazen Orrefur (S), fullmäktigeledamot Sigtuna, och tydligen med i Katalys:

          ”Genom sin utlåning skapar bankerna i dag pengar mycket snabbare än bnp växer. Det leder till skenande fastighetspriser och ökad ekonomisk ojämlikhet. Staten måste återta kontrollen över den svenska kronan. Det kan ske med hjälp av Riksbankens e-krona och slopade banksubventioner.
          …… Grundproblemet är själva systemet där vi som samhälle överlämnat skapandet, driften och kontrollen av våra pengar till privata banker.
          Bankernas unika privilegium att skapa pengar är som vi visar i en ny rapport direkt samhällsfarlig…”

          Koko artikkeli: http://whitetv.se/en/white-school-of-economics/2277-s-tankesmedja-karalys-vill-detsamma-som-vita-skolan-i-nationalekonomi.html

          Ruotsilla on Suomea enemmän vapautta raha-/pankkijärjestelmänsä suhteen, koska Ruotsia ei onnistuttu huijaamaan EU-diktatuurin EMUun. Asiaan liittyen kannattaa katsoa myös Jorma Jaakkolan ansiokasta sivustoa jormajaakkola.fi, erityisesti ”Valtiopetos – salainen EMU-varauma”. – Ruotsin ovat maanpetturihallitukset vieneet kuilun partaalle vapaalla kehitysmaalais-invaasiolla, johon meilläkin ilmeisesti tähtää aisapari Sanna-Marin & Ohisalo.

  11. Valonpilkahdus pimeästä Ruotsista:
    Ensi vuoden alusta Ruotsissa voimaan tuleva laki mm. velvoittaa käteispalvelut lakkauttaneet pankkien konttorit pitämään käteistä saatavilla ottoautomaateista.

    Käteisen rahan lakkauttaminen kokonaan tietäisi suurta harppausta kohti täydellistä totalitääristä valvontayhteiskuntaa.
    ”Kontantfria banker förbjuds”, https://www.friatider.se/kontantfria-banker-f-rbjuds

  12. Venäjällä hallitus kontrolloi pankkeja toisin kuin Usassa ja Euroopassa jossa asia on toisinpäin eli raha kontrolloi valta-mediaa ja hallitusta
    In Russia the Government Controls the Banks, the Exact Opposite of the US and Europe
    RI Staff
    In Russia, the government controls the financial system and has dominant (but not complete) influence on the media.
    In the US and Europe, financial interests control most of the media (except some of the alternative media), and have near total control over the government.
    https://russia-insider.com/en/russia-government-controls-banks-exact-opposite-us-and-europe/ri27642

  13. Kiitos Tuomo Liias, että laajensit kommenttisi artikkeliksi. Siinä on ainakin itselleni, sekalaisia aineita – sekä luonnontieteitä että yhteiskuntatieteitä – opiskelleelle paljonkin uutta tietoa ja selvennystä. Mutta uusi tieto herättää aina kysymyksiä.

    Olen hiukan lueskellut Talousdemokratian tekstejä, Varoufakisin kirjoja, LaRouchePACin julkaisuja ja muutamia muita kirjoja. En tiedä paljonko olen enää oppinut – sama pää kesät ja talvet.

    Ensimmäinen kysymys koskee Glass-Steagall -lakia:

    Pitäisikö nykyisen kaltainen pankkitoiminta jakaa liikepankkeihin ja investointipankkeihin? Liikepankit hoitaisivat talletuksia ja maksaisivat korkoa. Lisäksi ne lainaisivat rahaa normaaliin, tuottavaan liiketoimintaan. Talletuksilla olisi valtiovallan suoja. Investointipankit jatkaisivat pyramidihuijausten markkinoilla, mutta niitä ei valtio tai keskuspankit koskaan pelastaisi. Riskit olisivat suuria. Voitot voisivat olla hyvinkin suuria, mutta suurimpien tappioiden jälkeen pankki voisi mennä konkurssiin.

    Valtion rahoittamisesta. LaRouchePACin ihmiset – muistaakseni ainakin Hussein Askary – sanovat, että juoksevat menot rahoitetaan tuloilla, investoinnit lainoilla. Suomen kaltaisessa pienessä, poliittisesti läpeensä korruptoituneessa maassa kyläpolitikoinnin ja kaverilta-kaverille -politiikan riski on äärimmäisen suuri. Sen vuoksi vapaa pääsy verovaroihin ja valtion omaisuuteen pitäisi estää.

    Vain valtiolla pitäisi oikeus luoda uutta rahaa. Normaalisti valtion juoksevat menot pitäisi kattaa veroilla ja valtion muilla tuloilla. Käsitykseni on, että valtiot tarvitsevat kuitenkin jo normaaliin toimintaan koko ajan enemmän rahaa. Valtion pankin pitäisi luoda uutta rahaa sen vuoksi myös kulutukseen. Tietenkin hyvin maltillisesti.

    Valtion investoinnit, erityisesti infrastruktuurin rakentaminen, pitäisi rahoittaa lainoilla valtion omasta investointipankista. Tämä lienee Hamiltonin pankkijärjestelmän idea. Voisiko joku selittää miten se toimii. Tämä raha ei olisi Sipilän kaltaisten kyläpoliikkojen vapaasti käytettävissä. Investointipäätökset tulisi tehdä pitkäaikaisten suunnitelmien pohjalta ja rahat niihin saataisiin lainaksi vaikeutetun päätöksenteon kautta.

    Osa investoinneista voisi olla tuottavia, jolloin valtio maksaisi vuosikymmenien kuluessa lainoja takaisin. Osa investinneista olisi luonteeltaan välttämättömiä mutta eivät olisi taloudellisesti tuottavia. Niiden osalta investointipankki harkitsisi tilannetta muutaman vuosikymmenen välein ja voisi poistaa lainakirjaukset. Mikäli investointeihin käytetty raha aiheuttaisi inflaatiota, liika raha kerättäisiin pois verotuksella ja rahoilla lyhennettäisiin lainoja.

  14. Joku taisi kommentoida, että juttu on liian pitkä, jotta siitä olisi helppo keskustella ja niin se taitaa olla. Kritiikkiäkin on tullut aika paljon ja on hieman hankala päättää, mihin vastaisi. Kuronen mainitsi Varoufakisin ja joidenkin muiden ratkaisuehdotuksia nykytilaan ja niihin täytyy palata joskus myöhemmin ajatuksen kanssa, mutta olin jo ajatellut kommentoida muutamia esitettyjä ajatuksia, joten niistä tällä kertaa.

    ”Työnarvoteoria on esitetty moneen kertaan virheelliseksi. Jos se pitäisi paikkansa eli vain työllä olisi arvoa niin silloin asiakas olisi valmis ostamaan mieluummin esimerkiksi huonekalusepältä huonekalun jonka tekemiseen on mennyt lukuisia tunteja mutta tuotteen (huonekalun) laatu on heikko, vaikka myynnissä olisi hyvälaatuinen huonekalu, jonka tekemiseen on käytetty paljon vähemmän työtunteja.”

    Tässä kommentissa työnarvoteoria on tulkittu väärin hiukan samoin kuin esim. opiskeluaikoinani teki joku italialainen ns. marxilainen taloustieteilijä, jonka nimeä en valitettavasti muista, mutta hän oli silloin tunnettu. Myös Neuvostoliitossa oli aikoinaan samaan viittaavaa tulkintaa, mikä oli yksi syy neuvostotalouden romahdukseen.

    Ensinnä työn tuottamaa arvoa ei voi selvittää vain laskemalla yhteen tehtyjen työtuntien määrää, koska työn laadussa ja tuottavuudessa on eroja. Laadukkaampi työ tuottaa parempilaatuisia ja arvokkaampia eli kalliimpia tavaroita ja työn parempi tuottavuus tuottaa halvempia tavaroita, koska niitä pysytytään tuottamaan enemmän samassa ajassa.

    Lisäksi kuluttaja ei yksiselitteisesti pyri ostamaan vain arvokkaampia (siis kalliimpia) tavaroita, vaan hän hakee hyvää hinta-laatu -suhdetta, mikä on yleensä riittävä tuottavammin tuotetuissa tavaroissa. Laadukkaat, erinomaisella käsityötaidolla tehdyt tuotteet ovat usein kalliita, koska niissä on paljon laadukasta käsityötä. Niillähän sitten varakkaat kuluttajat voivat sitten pikkuisen diivailla. Työnarvoteoriassa on myös muita näkökohtia, mutta suosittelenkin Marxin ”Pääomaan” tutustumista, sillä niiden kaikkien erittely ei mahdu kovin pieneen tilaan.

    ”LIsäksi kyse täytyy ollaa Maslowin tarvehierarkiaportailla vielä etenevästä kiipeilijästä.
    Kyllä maailma makaa hiukan eri asennossa. Erään myyntimaailman teorian ja tutkimuksen mukaan Hyöty = Arvo-Kulut. Hyöty on täten jonkin asian tuoma arvo sinulle – kulut siitä hankinnasta.”

    Tässä kommentissa arvostellaan tapaani puhua perustarpeiden tyydyttämisestä. Teen sen siksi, että tämän päivän Suomessa on muodostunut aina vain kasvava joukko ihmisiä, joille edes perustarpeiden tyydytys ei ole turvattu, vaan he joutuvat seisomaan leipäjonoissa. Heille Maslowin tarvehierarkiaportailla kiipeily ei onnistu. Tämähän ei ole taivaasta pudonnut tilanne, vaan sen ovat luoneet arvostelemani monetaristiset talouskurinatsit viimeisen 30 vuoden aikana. Sitä ennen leipäjonot olivat Suomessa tuntemattomia.

    Tuo myyntimaailman teoria Hyöty = Arvo – Kulut on kyllä niin sekavaa soopaa, että on kummaliista, jos sen perusteella toimivat myyntimiehet saavat leipänsä tienattua. Siis lyhyesti tavaralla on sekä myyjän että ostajan psyykestä riippumaton objektiivinen arvo. Tämä arvo ilmenee markkinahintana, joka tulee sekä myyjälle ja ostajalle ulkopuolelta. Jos sinä nyt ostat jonkin arvokkaan tavaran korkeaan hintaan, niin se on sinulle kokonaisuudessaan menoerä eli kulu. Eli kun sinä vähennät tämän kulun tavaran arvosta eli hinnasta niin saat lopputulokseksi nollan eli mitään merkillistä hyötyä ei ole olemassa.

    ”Hyperinflaation syynä on käytännössä aina valuutan romahdus, kun ulkomaiset rahoittajat vetäjät lainojaan ja sijoituksiaan maasta pois.”

    Hyperinflaation syynä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan valuutan romahdus, koska tämä valuutan täydellinen romahdus on juuri se hyperinflaatio. Niinpä hyperinflaatio ei voi olla itsensä syy. Ehkä tunnetuin hyperinflaatio oli Saksan hyperinflaatio 1920-luvun alkupuolella. Sen syynä oli kohtuuttomaksi paisunut luoton määrä, joka romahti pienemmän tavaroiden arvon päälle.

    Prosessi eteni pääpiirteissään seuraavasti. Saksan keskuspankki oli juridisesti sitoutunut kaikkien vekselien rediskonttaamiseen eli lunastamiseen. Keskuspankki oli siis sitoutunut antamaan rahaa kaikista vekseleistä. Jostain syystä Saksan talous oli silloin vekselivetoinen eli valtaosa kaikista luotoista oli vekseleitä.

    Kun sitten Saksan kapitalismi syöksyi lamaan eli reaalitalous romahti, niin kaikki pyrkivät realisoimaan saatavansa keskuspankista, koska he tiesivät, että reaalitalouden romahduksen takia kukaan ei pystyisi maksamaan velkojaan. Niinpä sitten keskuspankki lunastaessaan vekseleitä syyti markkinoille valtavan määrän rahaa ja hyperinflaatio käynnistyi. EKP:n tilanne ei tällä hetkellä ole aivan identtinen tämän kanssa, mutta siinä on hiukan samoja piirteitä, koska se haalinut markkinoilta riskiluottoja pankeilta ja yrityksiltä.

    • > Siis lyhyesti tavaralla on sekä myyjän
      > että ostajan psyykestä riippumaton
      > objektiivinen arvo.

      Ei ole. Inhimillistä kyllä on pyrkiä löytämään ”ikuisia arvoja”, ihmisestä riippumaton totuus, ihmisestä riippumaton tavaran objektiivinen arvo, jne. Mutta sellaista ei ole.

      — Ja jos olisikin, niin kuka sitten määrittelee tuon ikuisen ja muuttumattoman arvon tavaralle: ihminen. Jos tuo ihminen ei ole myyjä tai ostaja, niin se on sitten joku kolmas ihminen; ihminen kuitenkin.
      — Jos objektiivista arvoa ei lopultakaan määrittele ihminen, niin silloin puhummekin uskonnosta; mutta eipä siitä sen enempää.

    • Inflaatio kuvaa rahan sisäisen arvon kehitystä. Inflaatio-oloissa rahayksikön arvo heikkenee: hintojen nousun johdosta yhdellä rahayksiköllä saa vähemmän suoritteita, koska velat/saamiset kasvaa nopeammin kuin tuotanto. Valuuttakurssi kuvaa rahayksikön ulkoista arvoa. Valuuttakurssin heikkeneminen kiihdyttää myös inflaatiota, koska tuontihinnat nousevat.

      Weimarin-Saksan hyperinflaatio on monen hyvin poikkeuksellisen tapahtuman summa: hävityn sodan velat ja sotakorvaukset, yhteiskunnan mureneminen… Uudempia esimerkkejä valuutan romahduksesta ja hyperinflaatiosta ovat Argentiina ja Zimbabve.

      Hyvä kuvaus Weimarin hyperinflaation kehityksestä. Saksan markan ulkoinen romahdus alkoi huomattavasti aikaisemmin kuin lopullinen sisäinen 1921-23.

      Kirjan Ferguson: When money dies alku:

      Just before the First World War 1913, the German mark, the Brittish shilling, the French franc and the Italian lira were all worth about the same, about four or five dollar. At the end of 1923, it would be possible to exchange a shilling, a franc or a lira for up to 1.000.000.000.000 marks, although in practice by then no one was willing to take marks in return for anything.

      The mark’s fall began gradually. In the years, 1914-1918, its foreign exchange value halved and by August 1919 it halved again. In early 1920, however, although the cost of living had risen less than nine times since 1914, the mark had only one-fortieth of it overseas purchasing power left.

  15. Noissa Chenkin mainitsemissa hyperinflaatioteoretisoinneissa on tosiaankin syytä tarkemmin eritellä, puhutaanko valuutan ulkoisen arvon,siis valuuttakurssin, muutoksesta vai inflaatiosta eli rahan sisäisen arvon muutoksesta. Nuo Fergusonin esittämät tiedot Saksan markan ulkoisen arvon muutoksesta varmastikin pitävät paikansa, mutta onkin aivan eri asia, ovatko ne muutokset hyperinflaation syy vai kertovatko jostain muusta.

    Jos ajatellaan sitä, mikä määrää valuutan ulkoisen kurssin, niin kysymys on ko. maan valuutan kysyntä- ja tarjontatilasnteesta. Valuuttakurssien määräytyminen, jos sitä ei keinotekoisesti pakolla yritetä keskuspankin toimin sitoa jollekin tietylle tasolle, riippuu kahdesta keskeisestä tekijästä: maan ulkomaankauppa ja pääomien liikkeet rajojen yli.

    Silloin, kun vienti ylittää tuonnin, valuuttakurssi vahvistuu. Pääomien liikkeen suhteen mekanismi on päinvastainen eli valuutta heikkenee pääomien poistuessa maasta ja vahvistuu, kun niitä tuodaan maahan. Tämä johtuu siitä, että niiden liikkeiden vaikutukset vaikuttavat eri tavoin ko. valuutaan kysyntään. Onkin hyvä ymmärtää, että valuuttakurssien määräytyminen on eri asia kuin maan sisäinen inflaatio, vaikka niillä onkin joitain kytköksiä.

    Tuo Fergusonin kuvaama Saksan markan heikkeneminen ei suinkaan ole hyperinflaation syy, vaan se on seuraus Saksan markan kysyntä- ja tarjontaolosuhteiden muutoksesta. Saksan markan heikkeneminen ennen varsinaista hyperinflaatiota oli seurausta siitä, että Saksan reaalitalous ja vienti alkoi nikotella, minkä seurauksena valuutta heikkeni.

    Tämä reaalitalouden vajoaminen kapitalistiseen lamaan sitten vuorostaan johti Saksan sisällä siihen, että kasvanutta luottomäärää, siis vekseleitä, ei kyetty maksamaan. Silloin kaikki pyrkivät realisoimaan saatavansa keskuspankista vekseleiden rediskonttauksella, jolloin keskuspankki oli juridisesti pakotettu lunastamaan vekselit painamalla rahaa kohtuuttomia määriä, mikä laukaisi hyperinflaation.

    Argentiinassa ei muuten tällä hetkellä ole kysymys hyperinflaatiosta, vaikka inflaatio onkin korkea. Sekin inflaatio johtuu sattumoisin siitä, että monetaristiset keskuspankkiirit siellä ovat yrittäneet työntää taloutta rahalla, mikä on työntänyt rahaa markkinoille liian paljon.

    He saivat siten aikaan inflaation, minkä vuoksi edes valuutan heikkeneminen ei enää auttanut maan vientiä. Edellisestä vakavasta kriisistähän Argentiina selvisi sillä, että se irrotti valuuttansa kiinteästä sidoksesta dollariin ja laski sen kellumaan. Nyt valuutan heikkeneminen ei auta, koska monetaristien aikaansaama inflaatio on vienyt sen edun, minkä valuutan heikkeneminen olisi maan viennille tuonut.

    Lagardehan antoi IMF:n johtajana Argentiinalle massiivisen lainan, jota Argentiina ei koskaan pysty maksamaan takaisin, mutta sen tarkoitus olikin pakottaa Argentiina lainaehtojen avulla tähän uusliberalistiseen monetarismin talouskuriin eli viemään Argentiinan köyhiltä leipä suusta. Ko. henkilöhän on nyt EKP:n pääjohtaja.

    • Ratkaiseva tekijä valuuttakurssille on pitkässä juoksussa tosiaan kauppa- ja vaihtotase. Keskuspankit pyrkivät normaalioloissa pitämään kurssin tietyn putken sisällä, vaikka rajoja ei olisi virallisesti asetettu. 80-90-luvulla oli tyypillistä, että putki oli virallisesti määritelty. Mutta spekulantit (Soros ym.) huomasivat tilaisuuden tehdä massiivisesti rahaa lyömällä vetoa valuuttakurssin heikkenevän ulos putkesta: spekulantit myivät lyhyeksi kohdevaluuttaa ja vastapuolena oli valuutan kurssia puolustanut keskuspankki. Keskuspankkien vieraan valuutan reservit ovat rajalliset ja loppuvat jossain vaiheessa, mistä seurauksena valuuttakurssin romahdus. Tunnetuin esimerkki on Sorosin ym. hyökkäys puntaa vastaan https://www.investopedia.com/ask/answers/08/george-soros-bank-of-england.asp.

      Esimerkki päinvastaisesta oli lännen all-out-war Venäjää ja ruplaa vastaan. 2014 syksyllä lännen sanktiot kielsivät lyhyt aikaisten luottojen myöntämisen venäläisille pankeille ja yrityksille. Eli käytännössä venäläiset pankit ja yritykset joutuivat maksamaan takaisin kaikki erääntyvät länsilainat. Venäjän keskuspankilla olisi ollut mahdollisuus mittavilla valuuttareserveillä puolustaa ruplan kurssia ja siten helpottaa lainojen takaisin maksua. Mutta keskuspankki valitsi lännen yllätykseksi toisin. Se ei haaskannut valuuttareservejään hyödyttömään valuuttakurssin puolustukseen vaan antoi markkinoiden määrätä ruplan kurssin. Pienellä volyymilla ruplan kurssi puolittui, mutta Venäjän keskuspankilla oli edelleen reservit auttaa pankkeja ja yrityksiä maksaa erääntyvät länsilainat pois. Harva pystyi tekemään ruplan puolittumisella rahaa, koska lyhyeksi myynneille ei ollut keskuspankin vetäydyttyä markkinoilta vastapuolta. Nyt Venäjän talous on bullet-proof, koska länsilainat yrityksillä ja pankeille on minimaaliset ja ylijäämä talouden keskuspankilla on kerrytetty mittavat reservit seuraavaa hyökkäystä vastaan.

  16. Näitä kommentteja ei taida kukaan enää lukea, mutta kirjoitan silti.

    Noista Venäjän toimista tuli mieleen myös syy siihen, miksi Chilen talous ei näivettynyt pahoin sotilasjuntan monetaristisen talouskuripolitiikan seurauksena. Joudun nyt valitettavasti tunnustamaan, että on yksi asia, josta olen yhtä mieltä Milton Friedmanin kanssa. Hänkin kannatti kansainväliseksi valuuttajärjestelmäksi kelluvia valuuttoja, joita ei keinotekoisesti pyritä sitomaan jollekin tietylle tasolle tai johonkin muuhun valuuttaan, kuten dollariin.

    Näiden neuvojen ansiosta Chilen ulkomaankauppa pelasti paljon maan taloudesta. Syy siihen, miksi Friedman päätyi oikeaan suositukseen valuuttapolitiikassa on se, että valuutat ovat ainoat markkinakohteet, joilla ei ole mitään omaa sisäistä arvoa, vaan niiden ”arvo” määräytyy puhtaasti kysynnän ja tarjonnan mukaan. Tällöin kysyntä ja tarjonta ovat ainoa keino, jolla valuutat asettuvat oikeisiin suhteisiin, jotka vastaavat kunkin maan reaalitalouden kulloistakin, jatkuvasti muuttuvaa, tilaa. Tämä voi toeteutua vain kelluvilla valuutoilla.

    Millään muilla markkinoilla Friedmanin kysyntä- ja tarjonta-ajattelu ei toimi, koska niillä olevat kohteet saavat arvonsa tai sen perustason joistain muista lähteistä kuin kysynnästä ja tarjonnasta. Tavaramarkkinoilla tavaroiden objektiivinen arvo syntyy työstä ja tuotannosta, työmarkkinoilla on kyse työvoiman uusintamiskustanuksista ja vaikkapa arvopaperimarkkinoilla ”arvopaperit ovat koron ruumiillistumia”, kuten totesi Englannin keskuspankin johtokunnan jäsen J.G. Hubbard jo 1800-luvun alussa.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here