Me ja 2 650 000 000 000 euroa

Suuresti pientä ja suurtakin kulkijaa hämmästyttävällä ja kummastuttavalla tavalla vasemmisto ei ole maininnut vaaliohjelmissaan erikseen mainittavien asioiden joukossa rahapolitiikkaa, jossa liikutellaan edestakaisin rahatalouden historian suurimpia pääomia.¹ Pankkijärjestelmä, jota Euroopan keskuspankki (EKP) rahoittaa tyhjästä luodulla rahalla, tuottaa rahatuotteita, joiden hinta nousee EKP:n rahantuotannon kasvun mukana. Kyseessä ovat todella isot pääomat, niin isot, että ne ovat tavallisen kaduntallaajan mielikuvituksen ulottumattomissa.

On mahdollista, että Euroopan keskuspankki (EKP) on ajanut Suomen loukkuun, josta Suomi ei pääse yksin ulos. Tilanne on Ruotsissa parempi kuin Suomessa. Siellä kansa äänesti rahajärjestelmän säilytettäväksi itsenäisen valtion kansallisessa määräysvallassa, ja taas kerran Ruotsia onnisti. Se on maa, jota onni potkaisee aina syylinki jalassa. Se teki viisaasti, kun se jättäytyi pois Emusta. Tämä tarkoittaa, että Suomi teki epäviisaasti ja on siten joutumassa mukaan konfliktiin, jossa jaetaan uusiksi 2 650 000 000 000 euron suuruinen EKP:n tyhjästä tuottama ”elvytys”raha.

Kun rahan arvo perustuu pelkkään luottamukseen ja kun rahalla ei ole muuta arvoa, luottamus rahaan on lähiaikoina kovasti koetteilla. Istuva valta joutuu aloittamaan vähintäänkin oman politiikkansa puolustamistaistelun sen jälkeen, kun poliitikoille käy selväksi, että heidän pitää ottaa kanta edellä mainitun rahamäärän tulevaan käyttöön, vaikka heiltä ei asiaa kysytä. Rinteen hallituksen onneksi oppositiolla ei ole pätevää tulivoimaa kiusata hallituspuolueita näin isolla asialla.

Noin suuri rahamäärä, joka on runsaat 400 kertaa Suomen valtion budjetin loppusummaa suurempi määrä irtonaista rahaa, pitää nyt käyttää uuselvytykseen tai kerätä pois markkinoilta. Vaihtoehtoja ei ole.

Ensimmäisen kerran Euroopan keskuspankin (EKP) lyhyessä historiassa löytyi tarpeeksi rohkeita Saksan, Ranskan, Hollannin ja ehkä Itävallankin entisiä pankinjohtajia, jotka uskalsivat aloittaa riidan politiikan suunnasta pankin toimivaa johtoa ja sille uskollisia haarakonttoreiden johtajia vastaan. Se riita on valtavan tärkeä euron tulevaisuuden näkökulmasta. Se voi myös antaa vastauksen kysymykseen, tuleeko romahdus, tapahtuuko katastrofi, syntyykö lama, iskeekö salama vai eletäänkö tässä muuten vain niin kuin Titanicissa upottiin.

Meidän velkamme

Kun näin on kirjoitettu niin ilmeisesti on näin:

1. Arvonlisäysprosessi on muuttunut finanssitalouden kehityksen mukana ”käyttöarvojen tuotannosta vaihtoarvojen maksimoimiseksi” ja
2. kapitalismiin kuuluu ”rikastumisen vimma ilman tuottamisen riesaa”.

Reaalitalouteen kuuluvat käyttöarvot ovat peräisin suurimmalta osin aineellisesta tuotannosta sekä ihmisten työstä ja toimeentulosta.

Finanssitalouden vaihtoarvot (eivät siis vaihtoarvat, jotka kyllä sopisivat tämän kasinokapitalismin ominaisuuksiin) taas kuvaavat ennen muuta rahan ja rahatuotteiden arvoa mutta myös kaikkia muitakin finanssitalouteen kuuluvia muuttujia: pörssikursseja, johdannaisia, korkoja, valuuttoja, indeksejä ja kaikenlaisia muitakin oman voitonpyynnin kalastusvälineitä.

Edellä siteeratut tohtori Marxin havainnot ja johtopäätökset, jotka on tehty puolentoistasataa vuotta sitten, ovat hämmästyttävän tarkkoja arvioita siitä, miten kansantaloudet kehittyvät ja kuka kaiken lystin maksaa.

Kapitalismi ei toimi vakaasti ja ennustettavasti vaan sykäyksin ja hyppäyksin eikä vain ylöspäin vaan myös alaspäin. Sille ovat ominaisia lamat ja laskukaudet.

Finanssitaloudessa on liikkeellä tai tilaisuuden tullen valmiustilassa ottaa käyttöön niin paljon löysää, irtonaista ja käyttämätöntä rahaa, että sen vaikutus ulottuu vääristämään ne hinta- ja arvosuhteet, joiden pitäisi olla finanssitalouden ja reaalitalouden välisissä arvosuhteissa suurin piirtein samanlaiset. Mutta ne eivät ole. Laman tullessa kutsumattomana vieraana taloon me reaalitalouden työn ja toimeentulon puolustajat joutuisimme maksamaan finanssitalouden ”elvytyksestä”.

Finanssitaloudelle ominainen asia on riskinotto. Kaikkeen taloudelliseen toimintaan kuuluu riski voittaa tai hävitä rahaa. Mitä suuremman riskin sijoittaja ottaa, sitä suurempi voi olla rahan tuotto. Sillä perusteella pankit ovat ottaneet niin isoja riskejä, että yhdenkin ison riskirakennelman pettäessä sen pankin maksukyvyttömyydestä tulee finanssitalouteen institutionaalinen sarjamurhaaja, jonka jäljiltä jää vain pankkivainajia.

Niiden rikkaiden ihmisten, jotka ahmivat ananasta ja hotkivat pyynsä, vaihtoehto on tämä nykyinen meno taloudessa. Suomen politiikassa eletään ilman aatosta jaloa mutta täydellä annoksella alhaista mieltä omien etujen turvaamisessa.

EKP elvyttää eniten niitä pankkeja, jotka toimivat investointipankkeina ja ottavat paljon herkemmin riskejä kuin talletuspankit. Tallettajien asialla ei ole kumpikaan näistä pankkiryhmistä, sillä ne saavat ja käyttävät EKP:ltä elvytysrahaa, jonka sijoittaminen markkinoille on tuottoisampaa kuin talletusten osto säästäjiltä.

On ilmeistä, ettei Euroopan keskuspankin uskottavuus enää riitä pelastamaan sen itsensä keittämää sekametelikeittoa, joka tuo markkinoille lisää ennätyksellisen halvalla tuotettua, tyhjästä tehtyä ja pankkien rahatuotteiksi räätälöimää ja paketoimaa rahaa. Ekonomistienkaan päähän ei mahdu oikein ison romahduksen mahdollisuus, mutta kannattaisi se mahdollisuus sinne tunkea, sillä todellisuus on ihmeellisempi asia kuin päälle päin näyttää.

Tyhjää on kaikkialla ja se on ilmaista kaikille. EKP voi ostaa tulevissa uuden miljardi euroa maksaneen toimitalonsa ympäriltä markkinoille toimittamissaan raha-annoksissa mausteena esimerkiksi Frankfurtin saksalaista tyhjää tai Lontoon englantilaista tyhjää, jota on vapaana suuria määriä, kun Lontoon Cityn pankit vaihtavat maata ja kaupunkia Brexitin seurauksena.

Kuinka paljon rahaa on paljon?

UPM on suomalainen (?) yhtiö ja yksi maapallon viidestä suurimmasta metsäteollisuusyrityksestä. Siitä suurin osa (64 % ulkomaille hallintarekisteröidyistä osakkeista) on ulkomaisessa omistuksessa. Että sellainen suomalainen yritys on tämä UPM.

Mediasta löytyy tieto: ”UPM päätti maailman suurimman sellutehtaan rakentamisesta 2,5 miljardilla eurolla Uruguayhin.”

Kun yksi biljoona on miljoona miljoonaa (1 000 000 000 000) euroa, se on niin iso rahamäärä, että yhdellä biljoonalla eurolla saisi rakennettua 400 maailman suurinta sellutehdasta. Euroopan keskuspankin tyhjästä luomalla runsaalla 2,5 biljoonalla eurolla saisi 1 000 maailman suurinta sellutehdasta.

Sillä rahalla saisi ostetuksi, jos pörssihinnat eivät reagoisi käypiin hintoihin, Helsingin pörssin kaikki osakkeet kymmeneen eri kertaan.

Jos siis EKP:n reaalitalouteen virtuaalisella rahalla tekemää runsaan 2,5 biljoonan euroelvytystä verrataan UPM:n 2.5 miljardin euron investointiin tai Helsingin pörssin osakkeiden 250 miljardin käypään arvoon, syntyy helposti oikea mielikuva siitä, miten paljon EKP tuotti uutta rahaa tyhjästä. Siis todella käsittämättömän paljon.

Kun suomalaisista eläkerahoista 2/3 on sijoitettu ulkomaisiin rahatuotteisiin, mahdollinen tuleva pörssiromahdus kohdistuu sijoitusmarkkinoilla suoraan suomalaisiin eläkeläisiin. Harvoissa Emu-maissa ja eritoten sen suurimmissa maissa on ennakolta varattu rahaa tulevien eläkkeiden maksatukseen. Suomen pitääkin torjua kaikenlainen EU:n jäsenmaiden yhteisvastuu yhteisestä eläkejärjestelmästä ennen kuin muut maat ovat ottaneet käyttöön samat etuudet, jotka suomalaisilla jo ovat. Eläkepommin ei saa antaa paukahtaa suomalaisten käsiin.

Kuinka se niiltä käy?

Rahan tekeminen tyhjästä tapahtuu niin, että jos on halu tuottaa esimerkiksi yhden biljoonan (siis miljoonan miljoonan) verran uusia euroja, ne tehdään niin että keskuspankin taseessa sekä varojen että velkojen puolelle kirjataan yhtäläisellä tavalla biljoona euroa ja kas vain, simsalabim, biljoonan verran uusia euroja on syntynyt.

EKP:n taseen loppusumma on nostettu viidessätoista vuodessa yhdestä biljoonasta eurosta vajaaseen viiteen biljoonaan, ja siitä summasta EKP laskee runsaan 2,5 biljoonan euron osuuden olevan sellaista bittielvytystä, jossa tyhjästä luotu raha palvelee paitsi yksityisten pankkien ja sijoittajien etua myös tiettyjen valtioiden etua.

EKP nimittäin ostaa maksimissaan kolmanneksen vaikeuksissa olevien maiden veloista. Sen haltuun tulleiden ylivelkamaiden valtionvelkojen korot saadaan sitä kautta alenemaan. Kun korot alenevat, sillä ei kuitenkaan supisteta velkojen määrää, ja se on suurempi ongelma kuin korot.

Ylivelkaantuneita EU-maita, joilla on eniten velkaa suhteessa kansantuotteeseen (BKT) ovat Kreikka (181 %), Italia (132 %), Portugali (121 %), Kypros (102 %), Belgia (102 %), Ranska (98 %) ja Espanja (97 %). Ne kaikki hyötyvät EKP:n elvytyspolitiikasta, mutta monet asiansa hoitaneet maat eivät hyödy.

Suomi (62 %) pystyy vielä hoitamaan velkansa itse. Se ei kuitenkaan ole häärinyt kovin menestyksellisesti muiden maiden lainanantajana. Kreikan kriisin ollessa päällä sille 2 250 miljoonan lainan myöntänyt Suomi vaati saada rahalleen vakuudet. Se sai ne 900 miljoonalle (se oli korkein summa, jonka arveltiin olevan saatavissa Kreikalta itseltään takaisin), ja sen summan piti kasvaa 30 vuodessa 2 250 miljoonaksi. Suuri oli silloisen valtiovarainministerin Jutta Urpilaisen yllätys, kun muut lainaajat ovat saaneet rahansa tuottamaan paremmin ilman vakuuksia kuin Suomi vakuuksiensa kanssa

Että sellaista lainaamistoimintaa harjoitti pieni ja pääomaköyhä Suomi.

Harvoin, jos koskaan, on maailmassa tehty niin paljon rahaa tyhjästä kuin Euroopan keskuspankki pani peliin ensimmäisen kerran vuonna 2012 vuoden 2008 romahduksesta opetuksen saaneena. Se oli selvästi rahan ja rahatuotteiden omistajien asialla. On mahdollista, ja tässä asiassa ei EKP:n toimintaan voi ollenkaan luottaa, että isot maat Saksa ja Ranska saivat erikoiskohtelun pankeilleen niiden poistuessa takakautta ulos kriisitilaan ajautuneesta Kreikasta lähes vahingoittumattomina. Aivan tuulesta temmattu ei ole taloustieteen Nobel-palkinnon saaneen Joseph Stiglitzin toteamus, jonka mukaan voitot vietiin maasta ulos ja tappiot jätettiin jaettavaksi kaikkien kesken.

Finanssitaloudessa liikkuvat pääomat eivät enää ole ihmistyön tulosten kasaumia. Ne ovat aineetonta, virtuaalista, vastikkeetonta, vakuudetonta ja osin halpaa rahaa finanssikapitalismin toimijoille, eniten niille, jotka ottavat riskin, ja vähemmän niille, jotka tyytyvät alhaisempaan mutta turvalliseen tuottoon.

Finanssitalouden markkinoilla ”vapaa” kilpailu sallii suurten pankkien syödä pieniä yrityksiä, ja siinä ovat aina päteneet viidakon lait: vahvat syövät heikompiaan niin kauan kuin sitä ravintoa riittää

Johtopäätös edellä olevasta on se, että EU:n yhteinen finanssitalous jyrää meitin eikä reaalitalous, jossa me elämme, kykene kilpailemaan elvytysrahoina myydystä halparahasta tasavertaisena osapuolena finanssitaloutta ja EKP:n edustamaa rahan valtaa vastaan. Ne rahat, joiden realisointi pääomaksi on osin tekemättä, on käytetty keinotteluun ja pääomien kasvattamiseen reaalitalouden ulottumattomissa. Rahaa sataa kaiken aikaa kapitalistien laareihin ikään kuin se tulisi taivaalta pörräävistä helikoptereista. (Ei tule taivaalta, vaikka sangen arvovaltainen henkilö, USA:n pankkijärjestelmän eli Fedin puheenjohtaja Ben Bernanke tuli tunnetuksi ”helikopterirahasta” ja se elvytysmalli kiinnosti myös monia ”taloustieteilijöitä”.)

Kun Euroopan keskuspankin harjoittaman ystävyys-, yhteistyö- ja avunantotoiminnan varoja oli jaettu ”elvytyksen” nimellä pankeille, rahat on käytetty moniin finanssitalouden tarkoituksiin kuten investointipankkien operoimiseen pääomamarkkinoilla, muun ostettavan puutteessa pörssikurssien elvyttämiseen (ostettavan puutteen aiheutti korkotuotteiden hinnoittelun vaikeus) ja sitten myös ylivelkaantuneiden valtioiden lisävelkaantumiseen.

Poliitikoilla ei ole ollut tästä uuden rahan luomisen tavasta mitään sanottavaa. He odottavat kiltisti sitä, milloin lasku tulee ja kuka sen maksaa. Sitä ennen he hyväksyvät kaiken, mitä EKP esittää. Lasku on kansantalouksien mahalasku.

Mikkelin juna män justiisa

Tohtori Olli Rehn on saanut osakseen lähes kaiken, mitä saada voi. Hän on opiskellut neljässä ulkomaisessa yliopistossa ja hän on nyt Suomen Pankin pääjohtaja. Hän on myös pelannut potkupalloa.

Mitä saa Suomen kansa vastineeksi siitä, että Olli on saanut pestin työhön, jossa ei edusteta kotimaata vaan sen kansallisen keskuspankin kantaa rahapolitiikassa ja inflaation vastaisessa taistelussa. Olli on viran puolesta keskuspankin ylimmän – ja muodollisesti ainoan – päätöksentekoelimen eli EKP:n neuvoston jäsen. Neuvostosta lisää tuonnempana.

Olli Rehn on jälkikäteen omaksunut edeltäjänsä Erkki Liikasen opit finanssitalouden elvyttämisen siunauksellisuudesta. Sosiaalisesti lahjakkaan ja seuramiesten parhaimmistoon kuuluvan Liikasen Ekin opit taas ovat syntyneet herraseurassa Euroopan keskuspankin neuvoston kokousten yhteydessä. Eläkeläisenä hänellä ei tietystikään ole enää mitään vastuuta mistään, mutta kyllä voi hänetkin vakavaksi vetää se, miten EKP selviää ulos ilman taloudellista katastrofia biljoonaloukustaan.

Elvytysrahaa jaettaessa EKP toimii kuin Suomen entinen ja osin nykyinenkin maatalouspolitiikka. Ne eroavat toisistaan eniten siinä suhteessa, että EKP lainaa rahat ”elvytykseen”, kun taas EU antaa rahat maatalouteen niin että sitä ei tarvitse palauttaa takaisin EU:lle. Viinirypäleiden tuottajat saavat rahaa ylijäämärypäleiden käytöstä bensiiniautojen ravinnoksi. EU-maiden tupakantuotanto kelpaa vain kessuksi Aasian köyhiin maihin. Oliiviöljyn tuottajat sekoittavat öljyynsä muita, halvempia kasviöljyjä. Banaanintuottajat Ranskan kaukaisilla saarilla ja Espanjan Kanarian saarilla saavat EU-jäsenyyden seurauksena korotetun hinnan menettämiensä kotimarkkinoiden aikaisemminkin kalliiden hintojen tilalle.

Ja niin edelleen. Kun noiden mainittujen maataloustuotteiden viljelijöille meni, humpsista vaan, runsas miljardi euroa Euroopan unionin rahaa, se on kuitenkin vain noin yksi tuhannesosa (1/1 000) siitä rahasta, jonka Euroopan keskuspankki on käyttänyt ”elvytykseen”.

Siitä, palautetaanko elvytysraha EKP:lle takaisin ja miten se palautetaan, jos se palautetaan, käydään vielä ankara etutaistelu.

Olli Rehn on ottanut mitä ilmeisimmin EKP:n neuvostossa kannan, jolla hän asettui kannattamaan keskuspankin strategiaa finanssipääomaan kuuluvan rahatalouden ”elvyttämisestä”. Sellainen kanta ehkä auttoi Ollia henkilösuhteissa neuvoston sangen sisäänlämpiävän joukon jatkona, mutta siinä oli Ollilta jäänyt miettimättä, mitä on se elvytys, jota EKP tarjoaa jäsenmailleen, ja mitkä ovat sen seuraukset finanssipolitiikan ja reaalitalouden väliselle suhteelle, jossa rahan arvo erilaistuu hyvää, eli siis huonoa, vauhtia. Rahan arvo perustuu luottamukseen, ja sitä iloa ei EKP saa enää kauan nauttia. Olli Rehnillä ei ole sellaista arvovaltaa, jolla Suomen kansan saa uskomaan häneen.

Hintavakaus hakusessa

Euroopan keskuspankin (EKP) Suomen haarakonttorin, siis Suomen Pankin, mukaan ”eurojärjestelmän rahapolitiikan päätavoite on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella ja siten euron ostovoiman suojeleminen”.

Kun EKP puolustaa ”hintavakautta”, kenen puolesta ja mitä vastaan se silloin toimii?

Sotien jälkeen runsaan puolensadan vuoden ajan Suomen Pankin päävihollinen reaalitaloudessa oli tavaroiden, palvelujen ja palkkojen hinnannousu, jota kutsutaan inflaatioksi. Sitä vastaan taisteltiin reaalitaloudessa, joka on ihmisten taloutta erotukseksi finanssitaloudesta eli rahan taloudesta.

Yleensä Suomen Pankki hävisi nämä taistelut, ja demokratiakin vilahti sen verran kuvioissa mukana, että eduskunnan valitsemilta pankkivaltuutetuilta vaadittiin myönteinen päätös devalvaation tarpeesta. Enää ei vaadita. Suomen rahapolitiikkaa hoitavat vieraat voimat.

On kummallista, että reaalitalouden palkkojen ja hintojen nousu on inflaatiota, mutta finanssitalouden rahatuotteiden hintojen nousu ei ole.

EKP:n palveluksia käyttää noin 4 000 pankkia. Niistä Euroopan keskuspankki salli pankkien lainojen käytön kunkin pankin markkinaosuuksien ylläpitoon ja kasvattamiseen. Sillä tavalla ajettiin isolla jyrällä yli EKP:n velvollisuuden ottaa huomioon myös reaalitalouden investointien rahatarpeet. Riskitautiin sairastuneilla pankeilla ei ole rahan tappioiden pehmennystä. Jos pankit keinottelevat itsensä suoritustilaan, on varsin kohtuullinen vaatimus estää julkista valtaa osallistumasta yksittäisten ja yksityisen pankkien pelastamiseen konkurssilta. Elämme markkinataloudessa.

Kun Frankfurtissa EKP:n pääkonttorissa keksittiin tapa työntekijöiden tehdä rahaa ilman erityistä alan koulutusta, sen luomista tyhjästä harjoiteltiin kolme vuotta (2012-2015) pienillä panoksilla. Kun rahaluukut avattiin selkosen selälleen ja ensimmäinen biljoona euroa tyhjästä tuotettuna lähti kiertoon ja kun kaksi seuraavaakin vuotta lisäsivät ”elvytykseen” lähes biljoona euroa kumpainenkin, koossa oli valtava summa rahaa.

EKP osteli pankkien välityksellä sekä yritysten että Emu-maiden liikkeelle laskemia arvopapereita, ja osansa ostoista saivat myös velkojensa kanssa painineet ylivelkaantuneet maat. Tai itse asiassa oston kohteen ei tarvinnut edes olla ylivelkamaa, kun EKP jo halusi ostaa sen velkakirjoja pyrkimyksenään tulla kaikkien Emu-maiden valtionvelkojen päärahoittajaksi.

Kun ”elvytys” lopetettiin ja vuonna 2018 ei enää lisätty velkarahan määrää. Näytti siltä, että seuraavaksi keskusteltaisiin siitä, miten tyhjästä luotu raha kerätään pois niiltä, jotka ovat sitä saaneet. Mutta toisin kävi.

EKP elvyttää taas

EKP aloitti yllättäen marraskuussa 2019 uuden rahanjaon pankeille ja Emu-maille. Kun jatkoelvytys, joka perustui rahaan mutta jota EKP:llä ei omasta takaa ollut, EKP:n tyhjän rahan tuotanto jatkui ja lähestymislento alkoi lähestyä lopun alkua. Kun rahan arvo perustuu kaikessa pankkitoiminnassa pelkkään luottamukseen, EKP:n toimet johtavat ennen pitkää siihen kohdistuneen luottamuksen karisemiseen.

Mitä tapahtuu, kun EKP:n riskitauti diagnostisoidaan?

Sitä ei tiedetä keskuspankin ulkopuolella ja tuskin myöskään pankin sisässä sitä tiedetään. Keskuspankissa puhuminen virtuaalirahan takaisinvetämisestä saattanee saada aikaan pelkohermojen kevyttä värinää.

Keskustelu keskuspankkiin kohdistuvan luottamuksen rapisemisesta voi saada aikaan EKP:n oman toimintatavan muutoksen, mutta se voi johtaa myös Euroopan lamaoireiden vahvistumiseen. Markkinaromahdus ei kuitenkaan ole pelkästään eurooppalainen asia eikä se tapahdu, jos se tapahtuu, yksin Euroopassa (tai yksin Kiinassa tai Japanissa), sillä tällä alalla mitään historiallisesti suurta ja käänteentekevää ei tapahdu ilman Yhdysvaltojen keskeistä roolia.

On aivan uskomatonta, että demokratiaa julistavissa ja sitä muualle vaativissa maissa voi olla niin kaukana demokratiasta oleva vallan saareke, joka tuhoaa EKP:n rahapoliittisen mahtivallan, Sen käsissähän on koko rahasysteemin tulevaisuus. Varoituksia romahduksen ja uuden lamakauden tulosta on nyt liikkeellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin tulossa olevan romahduksen edellä.

On ilmeistä, ettei Euroopan keskuspankin uskottavuus enää riitä pelastamaan pohjaan palamiselta sen itsensä keittämän sekametelisopan, joka tuo markkinoille lisää ennätyksellisen halvalla tuotettua, tyhjästä tehtyä ja pankkien rahatuotteiksi räätälöimää ja paketoimaa ”väärää” rahaa.

Demokratian takapajula: Euroopan keskuspankki (EKP)

Kun Frankfurtissa EKP:n pääkonttorissa keksittiin, miten ruveta itse tekemään rahaa, sen luomista tyhjästä harjoiteltiin ensin pienillä panoksilla.² Kun rahaluukut avattiin rahojen virralle ilman mitään esteitä, EKP oli järjestänyt kaiken toimintansa ja tilinpitonsa uudella tavalla ja siitä oli tullut finanssikapitalismin tärkeä liittolainen.

Isäntä vaiko renki? Rikkaan isäntänsä asiaa ajava renki.

EKP on Emu-valtioiden yhteinen rahalaitos, jonka omistavat teoriassa kaikki EU:n jäsenmaat. Käytännössä Emuun kuulumattomat yhdeksän EU:n jäsenvaltiota ovat maksaneet sisään vain pienen osuuden niille ositetusta pääomasta, eivätkä ne saa osallistua rahapolitiikan päätöksentekoon.

Niitä valtioita, jotka ovat täysivaltaisia sekä EU:n että Emun jäseniä, on 19 EU:n 28 jäsenmaasta. Nämä 19 maata ovat menettäneet rahapoliittisen täysivaltaisuutensa ja siltä osin valtiollisen ja poliittisen itsenäisyytensä.

EKP:ssä johtokunta esittelee asiat pankin 25-jäseniselle neuvostolle, joka koostuu Emun jäseninä olevien kansallisten keskuspankkien pääjohtajien ohella neuvoston valvonnan kohteena olevista EKP:n johtokunnan jäsenistä. He siis valvovat itse itseään. Sellainen valvonta ei kuulu demokratiaan.

Neuvosto on kahdenkymmenen toimintavuotensa aikana ollut johtokunnan kumileimasin. Nyt, suuren romahduksen uhkan alla, siinä asiassa on tapahtunut muutos.

Neuvoston tämän vuoden (2019) lokakuun kokouksen jälkeen merkittävä joukko pankin toimintaan osallistuneita alan asiantuntijoita rikkoi vaikenemisen omertan ja vaati keskuspankkia luopumaan suunnitelmasta ottaa marraskuussa 2019 uusiokäyttöön sanan ”elvytys” sisältö: EKP panee joka kuukausi 20 miljardia uutta rahaa tyhjästä finanssimarkkinoiden käyttöön.

Neuvosto, joka yksin on tämän asian päättänyt, uskoo, että elvytysrahan suuri määrä auttaa pankkeja pitämään pään pinnalla siinä tuoreen rahan meressä, joka on täynnä vaarallisia rahahaita, siis pankkeja, jotka aina ajavat omia etujaan keskuspankin suorittamassa raharuokinnassa.

EKP:ssä maat eivät ole tasa-arvoisia, vaan vastuut ja voitot maiden kesken jaetaan pankin perussääntöjen mukaan niiden asukasluvun ja kansantuotteen suhteessa.

Laajan pääoma-avaimen mukaan suurista maista Saksan teoreettinen osuus on 18,3 %, Ranskan 14,2 % ja Italian 11, 8 % (ja pienen Suomen 1,3 %). Tämä valuutta-avain ei kuitenkaan ole koko kuva EKP:n toiminnasta. Siihen nimittäin sisältyy myös se Emuun kuulumattomien EU-maiden teoreettinen osuus peruspääomasta, jota niiden ei ole tarvinnut maksaa sisäänpääsystä keskuspankin rahapoliittiseen päätöksentekoon. Ne eivät pääse.

Oikeampi valuutta-avain, jossa ovat vain EKP:n sisäpiirimaat, avaa lukon Emun jäsenmaiden omaan vallan ja vastuiden jakoon, ja se edustaa todellista vallankäyttöä. Siinä lähes 2/3 äänestysten äänistä on kolmella maalla: Saksalla 26,4 %, Ranskalla 20,1 % ja Italialla 17,0 %. Ilman tosiasiallista valtaa jätetyistä pikkumaista Suomen osuus on 1,8 %.

Euroopan keskuspankki on salaseura. Neuvoston jäsenet eivät saa kertoa neuvostossa käydyistä keskusteluista kenellekään ulkopuoliselle eivätkä edes kotimaidensa poliittisille päätöksentekijöille. Tee siinä sitten rahapolitiikkaa, kun sitä tekevä EKP on sen jo lupaa kysymättä tehnyt!

Sillä kysymyksellä ei kannata päätä vaivata, onko näissä kuvioissa demokratiaa, ja jos on, millaista se on. Euroopan keskuspankki ja sen haarakonttoreina toimivat kansalliset keskuspankit ovat 100 % demokratian ulottumattomissa.

Vielä tulee aika, jolloin kaikenlaisten pankkien, varjopankkien, sijoitusyhtiöiden, säätöiden, eläkerahastojen — ja mitä kaikkia niitä onkaan olemassa — arvopaperistamaa velkaa joudutaan vetämään pois kierrosta. Viimeistään silloin, kun löysästä rahasta on tullut finanssijätettä, selviää se, että tasan eivät käy EKP:n lahjat ja että finanssitalous on kylmän rauhallisesti syönyt rahat reaalitalouden investoinneilta.

Pankkimafia – maailman merkittävin rikollisjärjestö

Pankkien keskeinen asema finanssitaloudessa on syntynyt niiden näkymättömistä siteistä toinen toisiinsa. Niillä on hallussaan rahatuotteita, joita ilman maailma tulisi ihan hyvin toimeen, mutta pankeille ne ovat elämänlanka.

Pankit perustavat toimintansa vannomalla tarkasti valvotun ja rehellisen kilpailun nimeen. Sen toteutuminen on näköharha. Suosikkitaloustieteilijäni Nicholas Georgescu-Roegen kirjoittaa:

”Jokainen eliittiryhmä luo aina uuden sosiaalis-poliittisen mytologian, jonka avulla tilanne pysyy hallinnassa ja jonka avulla eliitti pystyy ylistämään itse tuottamiensa hallinnollisten palvelujen arvoa rahvaan silmissä saaden sillä tavalla omien etujensa kaikkinaisen lisääntymisen näyttämään itsestään selvältä.” Niin toimii kapitalistin väki.

Vallankäyttö suosii moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia. Vain sellaisen tärkeyttä voidaan liioitella, jolla ei ole kouriintuntuvaa mittaa.

Pankit pyrkivät monopoliin, mutta joutuvat tyytymään kartelleihin. Nekin on kielletty, mutta helposti kierrettävissä. Asiakkaiden näkökulmasta törkein tapaus on ollut kansainvälisten viitekorkojen systemaattinen väärentäminen, johon osallistuivat keskitason pankkiammattilaiset treidaajat ja meklarit. Siitä ovat kiinni jääneet pankit saaneet isoimmat sakkonsa.

Väärinkäytöksille määrättyyn hintaan perustuva sakkorysä on viimeisimmän (vuoden 2008) romahduksen jälkeen tuottanut julkiselle vallalle yhteensä noin 400 miljardin US dollarin tulot sakoista ja isojen pankkien syyttämättä jättämissopimuksista. Siihen lukuun sisältyvät ne tapaukset, joita pankkivalvonta on tutkinut viran puolesta. Suurin osa alan kaupoista yli tai ali tiskin tehdään ilman, että pankkivalvonta ulottuisi niihin.

Ei ole mitään pelkoa joutumisesta oikeuteen pankkien kunnian loukkaamisesta. Finanssikapitalismin sylissä paijatuista pankeista voi ihan hyvin sanoa, että ne muodostavat maailman suurimman ja salaisimman rikollisjärjestön.

Mediaa seuratessa tuntuu siltä, että jokaisena uutena pankkipäivään jää joku pankki jossakin kiinni korkojen manipuloimisesta, rahan pesusta eli rikollisella toiminnalla saatujen rahojen muuttamisesta kelporahaksi, lahjonnasta, petoksista, huumepomojen salatuista miljoonista, seksistä, ihmiskaupasta, väärennöksistä ja niin edelleen.

Tätä maailmaa kuvaa maailmassa kaiken pankkitoiminnan läpikäynyt – ja oman sijoitussalkkunsa arvon vääristelystä kiinni jääneen – Alexis Stenforsin kirja ”Riskitekijä – Pankkimaailman pimeä puoli”. (Vastapaino, 2018) Vastaavaa toista kirjaa ei ole suomen kielellä olemassa. Suosittelen.

Tässä kaikessa on kysymys sellaisesta toiminnasta, jota Bertolt Brecht kuvaa kysymyksen muodossa osuvalla tavalla näin: Mitä onkaan pankkiryöstö pankin perustamiseen verrattuna?

Banksterit, nuo ahneet globaalia pelihelvettiä pyörittävät pirulaiset, syövät kuormasta bonuksia ja muita lyhyellä aikavälillä pankkien voittoon – usein vastoin omistajien tahtoa – sidottuja palkkioita. Bonukset peritään ja maksatetaan mahdollisimman nopeassa aikataulussa, jossa ei vielä olla selvillä bonusten maksuperusteena olevien liiketoimien todellisesta tuloksesta. Kerran maksettua bonusta eivät pankit peri takaisin.

Tähän asiaan liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Kun Euroopan keskuspankin uusi pääjohtaja Christine Lagarde ehdotti Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) vastaavassa virassa ollessaan, että näissä lakien rikkojaisissa ei pidä rangaista vain pankkeja vaan rangaistukset pitää ulottaa myös niiden johtaviin bankstereihin.

Esitys vaiettiin kuoliaaksi.

Kyllä tulisi finanssikapitalismiinkin vähän uutta säpinää, jos ruvettaisiin etsimään todellisia romahdussyyllisiä pankkien sisältä.

Äärilinjan libertalisti ja Suomen (vai Ruotsin?) kansalainen Björn Wahlroosin johdolla suomalainen elinkeinoelämä laulaa nyt oodia ilolle siitä, mitä EKP tekee finanssikapitalismin hyväksi. Siinä saavat kyytiä niin kansankapitalismiin uskovaiset piensäästäjät kuin isänmaamme etua ajavat itsenäisyyden ja täysivaltaisuuden puolustajat.

Wahlroosin menestyksen hyväksi on Suomen valtio nähnyt paljon vaivaa. Lipposen hallitus ohjasi hänelle kelvottoman virkamieskunnan esittelyn mukaan ja tahdissa oikeita miljoonia, joita ei ollut tuotettu tyhjästä vaan suomalaisten ihmisten työstä.

On tapahtunut jättiläismäinen tulojen ja omaisuuksien arvojen muutos: suurituloiset eivät koskaan ole olleet näin suurituloisia eivätkä rikkaat ole koskaan ennen olleet näin rikkaita.

Suomessa on kanadalaisen mutta myös ylikansallisen konsulttitoimiston Knight Frankin mukaan noin 50 000 miljonääriä, joilla on vähintään miljoona euroa sijoitettavaa rahaa. Kymmenen miljoonaa on 1080 yksilöllä, 30 miljoonan rajan ylittäjiä on 460, vähintään sata miljoonaa on 63 suomalaisella ja miljardöörejä on 6.

Nämä luvut kaipaavat tarkistamista. Jos puhutaan yksilöistä eikä suvun koko varallisuuden yhteenlaskusta, 100 miljoonan suomalaisia on yli sata, 30 miljoonan ylittäjiä on reilut 500 ja 10 miljoonan pikkusumman sijoittajia 1 500.

Viitteet

[1] Artikkelin alkuosa on julkaistu Uuden Suomen blogina 10.11.2019.
[2] Artikkelin loppuosa on julkaistu Facebookissa Esko Seppäsen seinällä 20.11.2019.

Artikkelikuva Euroopan keskuspankki (public domain)