Tämä kirjoitus jatkaa puolen sataa vuotta kestänyttä tutkimusmatkailuani suomalaisen tulonjaon ytimeen. Suurin ero muihin tämän alan tutkimuksiin on se, että minä käytän rahan ääressä toimivista rikkaista ihmisistä heidän oikeita nimiään; eiväthän Suomea omista köyhät eivätkä nimettömät ihmiset. Suomen omistavat ne, jotka näissä kolumneissa kevään aikana esitellään Suomen rikkaiksi.
Tämä kirjoitussarja lähti liikkeelle joulukuussa näihin pippaloihin sangen pitkällä kirjoituksella, ja tämä on toinen samanmoinen. Jatkossa tulee lyhyempiä tekstejä.
Haluan ensiksi luoda positiivista henkeä ja tuottaa tunnettuisuuden iloa sille joukolle suomalaisia, joille Pentti Haanpää, Piippolan poikia niin kuin Juha Väätäinenkin (ja on minullakin ollut ihan aito Piippolan vaari) esittelee näin:
”Rahalaitoksien pennoset levisivät auliisti kuten siunaava sade
maakunnan ylle. Rakennettiin, raivattiin ja ajateltiin tulevia satoja ja hyötymisiä. Mikä erinomainen keksintö olivatkaan raha ja rahalaitokset, kyliin kohoavat rahanvaihtajien huoneet, rahan pitkät käsivarret, jotka nyt ojensivat auttavan ja siunaavan sormensa köyhälle maamiehelle. Muinaiset saarijärvenpaavot olivat saaneet ylen itsepintaisesti luottaa lapioonsa ja kaukaisen jumalansa epämääräiseen apuun. Nykyaikaisesta herranhuoneesta sai muutamalla nimikirjoituksella nopean ja tehokkaan avun.”
Kaikki hyvin, toistaiseksi.
Miljonäärien prosenttiliike
Kansainvälisissä konsulttiyhtiöissä on arvioitu eri maiden kansalaisten rikkautta ja omistuksen laajuutta oman maansa yritysten omistuksessa. Lontoossa pääkonttoriaan pitävän Knight Frankin arvion mukaan Suomessa oli vuonna 2017 noin 48 000 sellaista henkilöä, joilla oli oman asunnon lisäksi perstaskussa vielä miljoona euroa käytettäväksi verottajan bittirahalla lannoittamaan rahankasvatukseen finanssitalouden pelloilla.
Knight Frankin arvio miljonäärien lukumäärästä tuottaa johtopäätöksen, jonka mukaan 1 prosentti suomalaisista on miljonäärejä!
Jos niin on, se merkitsee lähes uskomatonta menestystarinaa ahkeralle kansalle työssä ja taistelussa hyvän toimeentulon puolesta. Se, että joka sadas suomalainen olisi sijoitusalan miljonääri, on mahdollista, mutta silloin miljonääreihin on laskettava mukaan myös maan, metsien ja kiinteistöjen suuromistajat, joista kenenkään ei tarvitse olla kovin monen sadan hehtaarin omistaja ollakseen suomalainen rikas.
Monet höyhen- ja kevytsarjalaiset miljonäärit edustavat Suomessa kansankapitalismia. Ollakseen kansanliike siltä joukolta puuttuvat näkyvät johtohahmot, jotka ajaisivat minimiljonääreiksi ristimäni joukon etuja paitsi suhteessa valtiovaltaan ja myös suhteessa isoihin yrityksiin. Minimiljonäärien ei kuulu käyttäytyä kuin porotokka, joka yrittää suojautua karhuja, susia, ahmoja ja autonkuljettajia vastaan kiltillä käytöksellä. Kun suurin osa listaamattomien, siis ei-pörssiyhtiöiden, osingoista menee verovapaasti suurituloisille suuromistajille, sellaista sijoittajien etujoukkoa ei veronsa maksavien piensijoittajien kannata puolustaa. Ne tekevät sen itse.
Kun rahasummat kasvavat ja kansantalouden nuoret mustapukuiset solmiomiehet vaihtuvat rennosti esiintyviin sijoitusjohtajiin, kaikki on kaupan eikä rahasta ole pulaa. Se, mitä pörssien operaattoreilla on antaa finanssikapitalismin ikkunoiden pesuun, on mahdollisuus osakkeiden myynnillä tuottaa epäluottamuslause asianomaisen yhtiön johtajille. Pörssissähän ei osakkeiden omistajilla ole mitään sellaista myytävää, joka toisi yrityskuvaan edes hivenen inhimillisyyttä, solidaarisuutta, hyvää tahtoa, sosiaalista vointia ja/tai vielä rauhaa ja rakkautta.
Rahaa sataa
Uuden isänmaansa Ruotsin tulevan kuningattaren tulevaan alamaisuuteen jo valmiiksi vaihtanut Björn Wahlroos on kirjoittanut yllättävän kelvollisen kirjan Kuinkas tässä näin kävi? (Otava, 2019). Se on hyvä kuvaus vanhan Suomen olemattomista pääomamarkkinoista niin pitkälle viime vuosisadan loppusuoraa, että ”Helsingin pörssin osakekauppa oli 1980-luvun keskivaiheille saakka vaatimatonta, kallista ja tämän päivän mittapuun mukaan myös harrastelijamaista”.
Sitä se todellakin oli, ja sellaisena se näytti jatkuvan seuraavalle vuosituhannelle, mutta eipä jatkunutkaan. Finanssikapitalismi toimii kuin sikaemo, jonka tehtävä on synnyttää vähän yli sadan päivän välein kerrallaan jopa 14–15 pikkuporsasta. Markkinoilla ruvettiin tavoittelemaan rahalle samanlaista tuottavuutta kuin on sikojen lisääntymisessä: nopeasti ja paljon, kaikki minulle itselleni.
Pankkimarkkinoilla reaalikapitalismin muodonmuutoksella ruvettiin tekemään tekemään tilaa finanssikapitalismin tulolle Suomeen. Itse asiassa sen mukana maahantuotu kuri ja järjestys olivat osa sitä globalisaatiota, joka oli alistettu kapitalismin lainalaisuuksille, rahalle ja aseille. Sen piispahenrikit ovat oikeaan aikaan oikeassa paikassa hankkimassa maailmalta halpoja raaka-aineita, joita myyvät läpikotaisin korruptoidut (afrikkalaiset) valtioiden päämiehet.
Nyt niitä halpoja luonnonvaroja vielä saa, mutta ei enää sitten, kun lukutaito, koulunkäynti ja terveydenhoito tuottavat tarpeelliset vallanvaihdokset. Sellainen järjestys ei ole kestävällä pohjalla, joka tuottaa jonnekin Zimbabween 60 prosentin työttömyyden. Sille ei jossakin Tyynen valtameren Nauru-saarilla naureta omalla 90 prosentin työttömyydellä. Suomessa me haluamme työtä kaikille, mutta siihen liittyy ongelma, kun sijoittajat vievät siihen tarkoitukseen tarvittavat rahat ulkomaille ja vaikeuttavat sillä tavalla uusien investointien rahoitusta.
Ongelmatehdas Suomen Pankki
Meillä ongelmat alkoivat, kun Suomen kansantalouteen syntyi Suomen Pankin johtokunnan päätöksin — ilman hallituksen ja eduskunnan vaikutusmahdollisuutta — mahdollisuus pankkien lainata ulkomaista valuuttaa ja jakaa sitä edelleen velan ottajille. Se tuotti Suomen lainamarkkinoille aivan lisää sekä vilinää vilskettä että helinää helskettä.
Kävi sitten niin, että Suomen Pankki ei kyennyt enää suojelemaan Suomea sen itsensä, siis maan keskuspankin, virhepäätösten sumalta. Heti vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen tuli vastaan laskujen maksun aika. Laskut piti maksaa ulkomaiden valuutoissa, mutta niitä ei enää ollut. Ne oli Suomessa käytetty tarkoituksiin, jotka eivät tuottaneet tuloa valuuttakauppaa varten.
Se oli aikaa, jolloin koko yhteiskunta voi huonosti. Kriisi oli Suomen oma, ja kriisisyylliset piti löytää kotimaasta. Mitään etsintää 1980-luvun loppupuolen tuontirahalla Suomen myrkyttäneistä bankstereista ei kuitenkaan toteutettu, ja valtio maksoi omalla tuonti- ja velkarahallaan pankkien ahneuttaan aiheuttamat kulut.
Loppulasku 1990-luvun pankkikriisistä oli se, että Suomen valtio joutui maksamaan veronmaksajien rahoista seitsemän miljardin euron lunnaat ylipäätään pankkitoimialan säilyttämisestä Suomessa. Niillä rahoilla pantiin nurin muutama osuuspankki ja suuri joukko säästöpankkeja, fuusioitiin Helsingin Osake Pankki (HOP) SYP:hen, pantiin Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki konkurssiin, fuusioitiin kaksi kotimaista suurpankkia SYP ja KOP keskenään Meritaksi ja sitten Merita annettiin ruotsalaisen Nordeaksi nimetyn Nordbankenin suomalaiseksi vähemmistöosakkaaksi.
Samaan kokonaisuuteen liittyvät myös Björn Wahlroosin osakkeiden enemmistöllä hallitseman Mandatum-pankin ja siihen liitetyn Interbankin fuusio aivan uuden vuosituhannen alussa vakuutusyhtiö Sampoon, johon liitettiin myös Suomen valtion omistama Leonia (entinen Postipankki). Myöhemmin kaikki Leonian pankkitoiminnat myytiin Danske Bankille, ja siitä Sampo sai hyvän hinnan ottaen vielä huomioon Leoniasta valtiolle maksetun alehinnan.
Ihmiskeskeinen, siis ihmisen arvon huomioon ottava, tarkastelutapa on finanssikapitalismissa alisteinen rahan arvolle. Historiallinen tarkastelutapa jättää näkymättömiin kokonaan sen asian, mitä kaikkea kokivat ne suomalaiset, joiden elämä tuhoutui omiin velkoihin, sukulaisten velkoihin, tuttujen ihmisten ja naapureiden lainojen takauksiin, säästöjen syöntiin ja jatkuvaan rahan puutteeseen. Tämä kertomus on synkkää luettavaa.
Itsemurhia tehdään noin 600 tietoon tullutta tapausta vuodessa. Vuosi 1992, joka oli pahin pankkikriisivuosi, oli myös itsemurhien huippuvuosi: 1200 tapausta. Niinä vuosina itsemurhien määrä oli noin neljänneksen pitkän ajan keskiarvoa korkeampi.
Lamaan ajautuneen maan politiikan lopputulos näkyi konkursseina, joita tehtiin vuosina 1991–1993 noin 7 500 ”normaalia” enemmän. Se näkyi työttömyytenä, joka vuonna 1994 nousi ennätykselliseen lukuun 480 000. Niin moni suomalainen menetti työpaikkansa joko pysyvästi tai lomautettuna. Valtion velka kasvoi vuoden 1989 velasta, joka oli 10,6 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT), vuoden 1998 lukuun 66,7 prosenttia. Se oli paljon se, ja siitä luvusta ei päästy mainittavasti eroon ennen vuoden 2008 suurta pankkien, varjopankkien, vakuutusyhtiöiden ja muiden vaikeuksiin joutuneiden rahalaitosten konkursseja ja epätietoa vahvistavaa konkurssiuhkaa.
Kaiken kaikkiaan Suomessa tapahtui taloudellinen ja poliittinen katastrofi, joka muistutti ihmisen keinoin torjumattomissa olevalla voimallaan vuoden 2004 Thaimaahan iskenyttä Intian valtameren luonnontsunamia. Se tappoi ihmiset, jotka eivät olleet osanneet lähteä pakoon sellaista ilmiötä, jonka nimeä he eivät olleet koskaan kuulleetkaan. Puhelinpylvääseen kiivennyt Sauli Niinistö pelastui, kun hän piti tiukasti kiinni pylväästä, joka kesti. Jos ote olisi irronnut, meillä olisi nyt eri presidentti.
Ei irronnut myöskään Björn Wahlroosin ote pankkijärjestelmästä, vaikka hän sai potkut SYP:n varatoimitusjohtajan tehtävästä. Suurten ja rikkaiden vanhojen pankkien taistelu toinen toisensa kaappaamisesta oli Suomen pankkien kuoleman alkusoittoa, joka voitiin käynnistää melko pian sen jälkeen, kun oli todettu näiden suurpankkien myöntämien luottojen maksamatta ja hoitamatta jääneen rahan suuri määrä.
Tässä yhteydessä esitän arvoituksen. Kuka kirjailija ja minä vuonna julkaistussa kirjassa esitti tämän johtopäätöksen epäonnistuneesta talouspolitiikasta? (Oikea vasta on tämän kirjoituksen lopussa.)
”Hänestä tuntui usein kuin koko yhteiskunnan perustus olisi ollut mätä ja koko kansa täällä tanssinut omia hautajaisiaan. Eihän sitä voinut kauan kestää. Elihän koko kansa jo ulkomaisten lainojen armosta. Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa.”
Tämä sitaatti kuvaa hyvin sitä, mitä sai aikaan vapaa markkinatalous Suomessa 1990-luvun alkuvuosina. Sosialismia ei siitä voi syyttää, vaikka mieli tekisi, mutta se ei olisi uskottavaa.
Pankkien pyristelyä tutkainta vastaan
Se, mitä tapahtui 30 vuotta sitten pankeille, on moraalisesti kestämätöntä toimintaa. Se, mitä tapahtuu sisällä pankeissa, ei yleensä tule julkisuuteen. Jos joku asia tehdään väärin, sitä ei pyydetä anteeksi. Se salataan, ja musta pestään valkeaksi.
Pankit ovat aina valmiita törkeästi rikkomaan — jos eivät lakeja niin ainakin — yhteiskuntamme moraalikäsityksiä siitä, mitä pankki voi tehdä mutta mitä sen ei pidä tehdä. Seuraavassa esimerkissä on kysymys siitä, miten Suomen Yhdyspankki (SYP) toteutti Björn Wahlroosin johtamana pankinsisäisen työryhmän valmisteleman oman yhtiömuotonsa radikaalin rakenneuudistuksen jakamalla vanhan SYP:n kahteen osaan. Niin tehtiin, kun oli vaarassa paljastua pankin kikkailu leimaverojen erilaisuudella yhtäällä kotimaisilla vekseleillä ja toisaalla niiden ulkomaisilla vastineilla (Promissory Notes).
Toinen osa piti sisällään pankin kaiken hyvän omaisuuden ja toinen taas toimi kuin roskapankki, jonne siirrettiin pankille tappioita tuottavat ongelmat. Roskapankki sai tarvittaessa tehdä vaikka konkurssin, sillä se oli luonteeltaan jätteiden loppusijoituspaikka.
Sitaatti tapahtumien kulusta on pitkä, mutta paljastava. Sen julkisuuteen tuottamisesta kiitos kuuluu Antti-Pekka Pietilälle kirjasta Pankkikriisin salaiset paperit (Art House, 2008). Tätä operaatiota johti pankin varatoimitusjohtaja Björn Wahlroos.
”Ensiksi otettiin pankin nimivarastosta uusiokäyttöön sen vanha nimi Pohjoismaiden Yhdyspankki (PYP). Siitä tehtiin silloisen Suomen Yhdyspankin (SYP) tytäryhtiö ja sille siirrettiin emoyhtiön koko pankkitoiminta.
Nimettäköön tämä SYP, joka siis omisti PYP:n ja oli sen emoyhtiö, SYP1:ksi. Sitten tämän emoyhtiön (SYP1) nimi vaihdettiin, ja siitä tuli Unitas Oy. PYP:n emoyhtiö ja omistaja oli sen jälkeen siis nimeltään Unitas Oy. Kun SYP:n nimi ei ollut enää käytössä eli kun se oli vapaana uusiokäyttöön, Pohjoismaiden Yhdyspankki (PYP), jolle oli siirretty SYP1:n pankkitoiminnot, otti käyttöön vapaana olleen nimen. PYP:stä tuli SYP, mutta eri SYP kuin SYP1. Erotukseksi vanhasta SYP1:stä kutsuttakoon sitä SYP2:ksi.
Olennaista tässä on se, että uusi SYP2 ei ollut sama pankki kuin SYP1, vaikka sen nimi oli SYP, ja että tämä SYP2 ei ollut saanut asiakkailtaan lupaa heidän talletustensa ja luottojensa siirtämiseen SYP1:stä SYP2:een. Erityinen ongelma oli Promissory Notes -vekseleiden siirtäminen SYP2:n veloitettaviksi, sillä niistä puuttuivat lain määräämät velallisten suostumukset siirron tekemiselle.
Pankin asiakkaat luulivat olevansa tekemisissä SYP1:n kanssa, mutta eivät olleet, koska asiakkaiden SYP oli pankinjohtaja Wahlroosin johdolla synnytetty uusi SYP2. Jos SYP-konserni olisi tarvinnut (ja kun se tarvitsi) valtion pankkitukea, se oli tarkoitus ohjata tälle roskapankin asemassa olleelle SYP2:lle. Strategisia omaisuuksia hallinnut pörssiyhtiö Unitas porskutteli eteenpäin riippumatta siitä, mitä tapahtui SYP2:lle.
Kaiken tämän jälkeen oli olemassa kaksi toimivaa pankkia: emoyhtiö Unitas Oy ja sen tytäryhtiö Suomen Yhdyspankki Oy, jonka kaupparekisterinumero oli 513 752 ja joka siis oli edellä mainittu SYP2. Sen lisäksi rekistereissä kummitteli alkuperäinen Suomen Yhdyspankki (SYP1), jonka kaupparekisterinumero oli 40 495. Se kummitteli siitä syystä, että sitä ei ollut enää olemassa.”
Sitaatti päättyi ja tekee mieleni kysyä, tuliko asia selväksi? Oletan, että ei tullut. Sen verran vaikeasta ajattelusta tässä sitaatissa oli kysymys. Mutta totta joka sana.
Kun Björn Wahlroos sanoo, että yrityksillä ei voi olla moraalia, sitä puutostautia sairasti koko SYP:n johtokunta kristillisillä arvoilla ratsastaneen silloisen pääjohtaja Ahti Hirvosen johdolla.
Moraalia vai ei?
Moraalin osalta minulla on huomautettavaa ”Nallen” kirjasta Kuinkas tässä näin kävi? Se on ihan hyvä kertomus ja yksi parhaista hänen kirjoittamistaan kirjoista. Teksti on sangen neutraalia niin pitkälle kuin se kiinnittyy siihen, miten Suomi on synnytetty ja miten siitä tuli se Suomi, jossa me elämme suomalaisessa todellisuudessa. Siihen finanssikapitalismin mukanaan tuomaan todellisuuteen kuuluu myös Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroos, joka on melkein miljardööri huolimatta siitä, että hän on ollut Suomelle hyvä veronmaksaja, yksi parhaista koskaan.
Veronmaksun entiseen kotimaahansa Suomeen hän on nyttemmin lopettanut. Hän ei myöskään aio maksattaa perheellään perintöveroa jälkeensä jäävästä maallisesta mammonasta, ja sen — sangen mittavasta määrästä miljoonia — perhe säästää ”Nallen” muutolla Ruotsiin, jossa ei ole perintöveroa.
Mutta, mutta.
Björn Wahlroos on tehnyt mittavan uran tavoittelemansa miljardin eteen tavalla, josta hän vaikenee. Hän ei kerro siitä, miten hän aiheutti pankkisodan. Kun sen molemmat osapuolet SYP ja KOP ostelivat markkinoilta järjettömän kalliilla hinnalla vastapuolen ja sille läheisten kumppanuusyhtiöiden osakkeita, ne tuhosivat kummankin suurpankin rahoituspohjan monen vuoden ajaksi, Sitten tuli noutaja. Molemmat pankit pakotettiin rauhaan ja fuusioitumaan toinen toiseensa ja muuttumaan Meritaksi.
Taistelukentälle jäi satoja kaatuneita. Sitä hintaa harvemmin muistetaan, mutta monta sataa epätoivoon kuollutta uhria kuvaa sitä todellisuutta, joka ei ole helppo saada istumaan pelkäksi huonoksi moraaliksi. Se on elämän ja kuoleman perimmäisiä kysymyksiä niille, jotka valitsivat omatoimisesti itselleen kuoleman.
”Nalle” on systemaattisesti jättänyt kertomatta ne tehtävät, jotka Suomen valtio antoi SYP:n kuoltua hänen poliittiseen valmisteluunsa duopolissa yhdessä KOP:n tappajiin kuuluneen Peter Fagernäsin kanssa. Herrat sekä kilpailivat että tekivät yhteistyötä Suomen tärkeimpiin kuuluvissa raha-asioissa. Näiden kahden herran rooli oli rajua ja rahapitoista kamppailua
kulisseissa Suomen pankkien ja vakuutusyhtiöiden olemassaolon ehdoista, isoista rahoista ja suuresta kulissien takaisesta vallasta.
Pankit hävisivät taistelun olemassaolostaan johtaville entisille työntekijöilleen (Wahlroos ja Fagernäs). Se päättyi ”Nallen” sisäpiirikavereiden toimeenpanemaan Björn Wahlroosin huudattamiseen vakuutusyhtiö Sammon toimitusjohtajaksi ja konsernijohtajaksi. Siinä yhteydessä ”Nallelle” annettiin vuodelta 2000 taloon tulon tervehdykseksi 19 miljoonan verottoman euron osingot huolimatta siitä, että hän ei silloin ollut toiminut päivääkään yhtiön palveluksessa. Sampo jakoi mainittuna vuonna 2000 kuusi kertaa suuremmat osingot kuin olivat yhteenlaskettuna kaikki Sammon jakamat osingot yhtiön pörssivuosilta 1989–1999. ”Nalle” sai omat rahansa helpolla työllä: istui ja odotteli Mandatumille ostajia.
Tämä muiden ehdokkaiden ohi kiilannut uusi toimitusjohtaja sai erinomaisen edun itselleen, kun samassa yhteydessä hänen toimikautensa alkamisen kanssa hänen hallitsemansa Mandatum fuusioitiin Sampoon. ”Nalle” sai siinä fuusiossa Mandatumin osakkeista Sampo-Leonian (juuri sitä ennen oli Sammon kanssa fuusioitunut valtion omistama Leonia, entinen Postipankki) maksamaan Mandatumista yli kaksinkertaisen hinnan — 120 miljoonaa euroa — verrattuna niiden Sammon osakkeiden yhteenlaskettuun pörssiarvoon. Tämän vuoden 2020 pörssikurssien mukaan laskettuna ”Nalle” sai henkilökohtaisesti pörssiarvoltaan 470 miljoonan euron osakkeet.
Vuosina 2004–2005 Suomen valtio luopui suurimmasta osasta (3/4) Sammon osakkeistaan. Toteutui myös Suomen valtion Leonia-pankin fuusio Sampoon. Jostakin syystä Suomen valtion 43 prosentin omistusosuus Sampo-Leoniasta ajettiin alas runsaaseen 10 prosenttiin myymällä valtion osakkeet pois (lähinnä ulkomaille noin 1 500 miljoonalla eurolla silloisten pörssikurssien aikaan.) Nyt niiden samojen osakkeiden pörssikurssin aikaan niistä voisi pyytää 5 000 miljoonaa euroa.
Tämän kirjoituksen alussa siteeratun Pentti Haanpään kuvaaman hyvän olon tunteen muutos tuotti tähän kirjoitukseen tällaiset loppusanat:
”Voi, nyt ei ollut mitään iloa maidon solinasta kiuluun, ei kermankurinasta kirnussa, ei lihavasta mullikasta, joka teuraaksi vietiin! Korot ja verot eivät kuitenkaan tulleet maksetuiksi, Ne venyivät, venyivät. Rahan auttava sormi nuutui nyt pidätteleväksi koukkusormeksi. Velka oli nyt kuten myllynkivi kaulassa, joka uhkasi upottaa johonkin tuntemattomaan syvyyteen.”
Juttu koukkusormisista bankstereista jatkuu lähitulevaisuudessa.
PS. Arvattavana ollut sitaatti oli kansallisrunoilijamme Eino Leinon kirjasta Pankkiherroja vuodelta 1914.
Viite: Artikkeli on julkaistu Facebookissa Esko Seppäsen seinällä 18.1.2020.
Artikkelikuva Mahlum: Suomen Pankki (Public domain)
Kuvituskuva Motopark: Björn Wahlroos (Wikimedia Commons)
Totuus on kuin voita leivälle. Se on paras lääke meidän ja koko yhteiskunnan haavoille. Ellei se paranna niin sitten on vain kuolema.
Hienoa että totuus ’koukkusormisista ganstereista’ jatkuu.
Aina on tuskallista havaita että oman kansan sisälläkin häärää näitä koukkusormiganstereita tai Judas-pukkeja jotka surutta taluttavat omaa väkeä teuraaksi.
Michael Collins Piper – Zionist Subversion of America
THE JUDAS GOATS: THE ENEMY WITHIN (2006)
https://www.henrymakow.com/2017/11/History-of-Zionist-Subversion.html
http://www.thetruthseeker.co.uk/?p=160712
”Only a small handful of people dare to raise questions about the domination of the American system by an alien force that has no regard for American interests whatsoever.”
Michael Collins Piper – Amerikan sionistinen subversio — JUDAS-PUKIT: vihollinen omissa riveissä (2006)
”Vain pieni kourallinen ihmisiä uskaltaa herättää kysymyksiä siitä että amerikkalaista (ja suomalaista) järjestelmää dominoi vieras voima, jolla ei ole minkäänlaista kiinnostusta amerikkalaisten (suomalaisten) etuihin”.
Paljon oli asiaa ja jo unohtuneista Suomen talouselämän ja pankki maailman kriisistä ulkomaisen lainanoton vapautuessa ja politiikkojen ja pankkien vastuuttomuudesta asian hoidossa ja poliitikoista yksi oli nykyinen tasavallan presidentti.
Yksi miehen teko olisi ollut vaikeuksissa olevien pankkien otto valtion haltuun kuten USAssa tehtiin myöhemmässä 2008 kriisissä mutta eihän se kokoomukselle käynyt ja kriisi sitten suhmuroitiin kokoomukselaiseen tyyliin maksimaalisilla vahingoilla ihmisille, yrittäjille, pankeille ja yhteiskunnalle.
Suhmurointi ei kyllä siihen loppunut vaan nyt Suomi on vastuussa muidenkin EUmaiden ja EKPn veloista ja kohta sekin realisoituu
Kiitos Esko Seppänen!
Pankkikriisistä on tullut hankittua useampikin kirja, mutta jostain syystä niiden lukeminen on osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Mieluummin luen vaikka filosofiaa.
Pettääkö muistini, vai oliko niin, että Esko Aho oli mukana sähläämässä, kun pankkeja sotkettiin suohon ja Suomi vietiin epäselvin keinoin ja kestämättömin perusteluin Euroopan unioniin. Lipponen oli tietenkin mukana ja kolmantena oli Sauli Niinistö.
Helsingin sanomat on nyt tekemässä Esko Ahosta seuraavaa presidenttiä. Liittyvätköhän nämä asiat jotenkin yhteen?
Brysselin Pravdan takapiru Antti Herlin on Bilderberg-globalisti kuten on Esko Ahokin. Kumpikin niinollen ajaa Uuden maailmajärjestyksen asiaa, kuten myös bilderbergit Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö.
Seuraavasta vuodelta 2012 olevasta päivittämättömästä luettelosta puuttuu Antti Herlin:
”Nämä suomalaiset ovat osallistuneet Bilderberg-kokouksiin”,
https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2012060215660719
Oli kattavaa perustietoa antanut kirjoitus. Odotan Seppälältä vielä kirjoitusta ”Koiviston Konklaavin” tavasta runnoa muutama kymmenen tuhatta ihmistä keppikerjäläiseksi, arvottomiksi asunnottomiksi ja velkakahleen nuolijoiksi. Kaikki Koivistoa ihannoivat ja rakastuneesti ylistävät kirjoitukset ovat ilman Konklaavi-tietoa. Merkillistä eikö totta, kun oli kysymys valtakunnan perustavaa laatua olevasta rikosasiasta! Pari muuta perustavaa, laadukasta asiaa lisää.
1. Ei näy kirjoituksia sitä Esko Ahon ja Iiro Viinasen kahdestaan, ilman pöytäkirjaa ja muistiinpanoja tekemästä päätöksestä, jolla Säästöpankkijärjestelmä syöstiin rotkoon pilkkahinnalla. Samaan kahden miehen päätökseen, johon oli tietysti presidentti Koiviston siunaus, perustuu roskapankki Arsenaalin ”sopivien johtohenkilöiden” valinta.
2. Wahlroos maksoi (Postipankki) Leonian ostossa siihen kytketyn Vientiluotto oyn arvosta todellisuudessa yhden markan! Kauppakirjoihin lisättiin joku muu summa. Valtion 100 % omistaman Vientiluoton edellisen vuoden kirjanpidollinen arvo laskettiin 700 miljoonan markan arvoiseksi suoraan budjettirahana jaettuna. Sitenkin rikastuu. Oli kansalaistemme rakastama, Sauli Niinistö mukana tässä pelissä voittajana myös.
Meillä oli siis Kekkoseen saakka kansalaisia jotenkin suojaava, tai ainakin estämässä tämän suuruusluokan poliittiset rikokset. Hänen kuoltuaan pääsi Saatana valtaan ja Helvetti tuli maahamme demokratian nimissä. Eikä sitten olekaan saatu valittua presidenttiä, jolla olisi kansalaisia suojeleva vaikutus.
Seppäsen sikäli ansiokkaasta kirjoituksesta puuttuu täysin ”Koiviston Konklaavin” käsittely ja tarve laittaa talous, ainakin paperilla EURO-kuntoon. Hinnalla millä hyvänsä. Mikäli oikeuslaitostamme ei olisi politisoitu, olisi Suomi tänäpäivänä erinäköinen. 90-luvun lamassa hävitettiin käytännössä Suomesta ylempi keskiluokka täysin. Ylempi keskiluokka oli monesti yrittäjä taustaista ja heidän järjestelmällinen ryöstönsä ”oikeusjärjestelmän”, verottajan ja pankkien yhteistoiminnalla toi mukanaan suuremman kurjuuden, kuin olisi ollut välttämätöntä taloudellisten realiteettien valossa.
Kyseistä aikaa tarkastellessa, on älyllisesti epärehellistä jättää huomioimatta Mauno Koiviston pankeille ajama etuoikeus nostaa yksipuolisesti korkoja, jonka silloin vielä isänmaallisiakin piirteitä omannut KKO tyrmäsi. Sen jälkeen tarvittiinkin jo ”konklaavi”, että Euro-perseily saatiin käynnistettyä. Taisipa muuten olla Seppänenkin eduskunnassa noihin aikoihin itsenäisyyttämme tuhoamassa. Toki hyvässä uskossa.
Koiviston konklaavista kertova video löytyy Jorma Jaakkolan nettisivulta. Salainen SSP:n pilkkomissopimus on julkaistu Velallisten Tuki ry:n nettisivulta. Siitä vaan perustietoa kaikille niille, jotka eivät vielä ole perehtyneet asiaan.
Kiitokset Esko Seppäselle kuitenkin siitä, että pitää asiaa yllä, ja jatkaa tahkoamista.
Koivisto taisteli sodassa kommunismia vastaan mutta sitten kuitenkin johdatti maamme tielle joka vie kommunismiin. Monet sanovat EU:ta jo nyt Eurostoliitoksi.
Mitenköhän Koivisto kommentoisi tilannetta jos vielä eläisi?
Varmaan on viimeistään elämänsä loppupuolella tämän tosiasian tiedostanut ja voisi luulla ettei ollut helppoa elää sen kanssa.
Ja uusia ’koivistoja’ on jo jonossa odottamassa töihin pääsyä.
Poikkeuksellisen ansiokas kirjoitus. Toivoisin, että Vastavalkealla ja lukijoillansa olisi voimia tutkia Koiviston Konklaavi seurannaisilmöineen mahdollisimman tarkasti.
Pankkikriisi, lama, finanssikriisi
Suomen tasavallan (Republiken Finland) pankkikriisi oli maassamme 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa pankkeja taloudellisesti vavisuttanut kriisi, jonka seurauksena valtio ryhtyi tukemaan pankkeja niin sanotulla pankkituella. Tuohon tyyliin kyseisestä ’tuhokapitalistisesta’ kriisistä kerrotaan. Kuvauksesta puuttuu jotakin, puuttuu ihminen. Kyllä tuo kriisi ravisutteli järkyttävällä tavalla myös ihan oikeita ja tavallisia ihmisiä, eräitä siinä määrin, että he epätoivoissaan riistivät itseltään hengen. (Onkohan missään valtaeliitin piirissä mahdettu hävetä?)
Eräät katsovat Suomen pankkikriisin alkaneen ikään kuin virallisesti Reijanpäivänä (19.9.) 1991. Suomen Pankki ilmoitti ottavansa SKOPin (Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki) hoitoonsa. Operaatiolla pyrittiin väitetysti estämään koko pankkijärjestelmän sortuminen. Kriisi syöksi Suomen syvään lamaan. Kriisin taustalla oli rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen Suomen Pankin valvonnasta 1980-luvulla. Pankkien luotonantoa ja luotonottoa paisutettiin. Kansantalous ylikuumeni. Asuntojen hinnat ja pörssikurssit nousivat. Kotitaloudet ja yritykset velkaantuivat. Pankkien luottotappiot kasvoivat. ”Pörssikupla” puhkesi. Asuntomarkkinat romahtivat. Mitä seurasi? Seurasi pankrotteja, varojen menetyksiä, työttömyyttä, depressiota (mielenmasennus), melankoliaa (suru, raskasmielisyys), itsemurhia. – Pankkikriisi oli voimallisimmin säästöpankkikriisi. Tappioita kärsivät toisin kaikki pankit. Vähimmällä shokista selvisi osuuspankkiryhmä. Aikaa myöten valtaosa säästöpankeista hävisi kartalta. SYP ja KOP yhdistyivät. Osuuspankkiryhmä hajosi kahtia. – Kansantalous alkoi toipua kriisistä vuonna 1994. Vuonna 2000 ilmoitettiin kaikelle kansalle synkkä evankeliumi: veronmaksajien lopulliseksi tappioksi arvioitiin 50 200 000 000 markkaa (8 000 000 000 euroa).
Jaakko Kiander on listannut kansallisen talouspolitiikan lamaan (tyypillinen finanssikriisi) johtaneita virheitä: säästöpankkilainsäädännön liberalisointi 1980-luvun alussa, pankkivalvonnan heikot valtuudet, luottomarkkinoiden vapauttaminen säätelystä, vakaan markan linjan vieminen liian pitkälle, talouskasvua jarruttava ja työllisyyttä heikentävä finanssipolitiikka lamavuosina, työttömyyden hoidon laiminlyönti (Jaakko Kiander: Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset lamatutkimjuksen valossa. Teoksessa: Pankkikriisin pitkä varjo – Suomen 1990-luvun pankkikriisin yhteiskunnallinen tilinpäätös. Toim. Santtu Turunen – Taiasto Kangas. Vaajakoski 2011, s. 40).
”Lama aiheutti pysyviä vaurioita myös suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja tasaiselle tulonjaolle. (…) – Laman seurauksena myös tuloerot lähtivät kasvuun. (…) tulonsaajien suurituloisin kymmenes kasvatti tulojaan muita ryhmiä nopeammin samalla kun tulonsiirtojen varassa elävät tulojakauman alimmat desiilit menettivät asemiaan (…)” (Kiander, m.kirj. s. 41). ”Vaikka talouden tunnusluvut osoittavatkin nopeaa toipumista vuosina 1994 – 2000, muodostui lamasta pysyvä todellisuus monille laman aikana syrjäytyneille” (Kiander, m.kirj. s. 42).
#
Toimittajan ja tietokirjailijan Simo Sipolan mukaan uusliberalistisen talousteorian tie Suomeen alkoi 1970-luvun alun öljykriisistä. Mainittu kriisi pahensi maamme työllisyystilannetta, ja samanaikaisesti inflaatio kohosi. ”Aikaisempien teorioiden mukaan nämä kaksi eivät saa olla samanaikaisesti koholla” (Sipola). Tämän vuoksi päätösten tueksi ryhdyttiin hakemaan uudenlaista talousteoreettista lähestymistapaa (Sirpa Jegorow: Uusliberalismi löysi tiensä Suomeen ja kyseenalaisti hyvinvointivaltion. Yle.fi 4.12.2015).
Viimeinen sana pankkikriisin uhrille: ”Perheeni on vuoden 1991 laman uhrina, vailla ihmisoikeutta ja oikeutta” – ”30 vuoden työn tuloksien riisto vääryydellä ja valehtelemalla” – ”ostovoiman totaalinen katoaminen” – ”tunne, ettei kuulu tähän yhteiskuntaan, häpeä ja halu vetäytyä syrjään” – ”yrittämisen mahdottomuus, koska vietiin omaisuus” – ”Lastemme kaikenlainen riisto” – ”Totaalinen luottamuspula kaikkeen” – ”Syyttömien järjestelmällinen riisto oli oikeusmurha” – ”Ajetaanko meitä ennenaikaiseen hautaan” – ”Suomessa oikeutta saavat vain rikolliset ja varakkaat” – ”Puoliso sai sydäninfarktin 1992 pankin painostaessa yritystämme” – ”Sukulaiset hylkäsivät (…) Jopa oma äiti sanoi: ’Mitäs olette lähteneet yrittäjiksi’.” – ”Elämme yhteiskunnan orjina, omassa maassa, jota kutsutaan oikeusvaltioksi.” – Lama riisti meiltä myös lastemme ja lastenlastemme elämänilon” – ”(…) syylliswet nauttivat hyvästä elämästä hyvissä viroissa tai eläkkeellä, mutta meidät on uniohdettu. Missä on häpeä?” (S.L.: Kertomus 6. Teoksessa: Pankkikriisin pitkä varjo, s. 196 – 199)
Pankkikriisi ja -90 luvun lama ovat molemmat saman asian ilmentymiä. Pankit eivät täyttäneet Euroopan Unionin vakavaraisuusvaatimuksia. Suomi oli saatava EU:n jäsenvaltioksi, maksoi mitä maksoi. Puuttuva kapitaali oli kupattava jostain. Se kupattiin Pk-sektorilta ja yksityistalouksilta. Tässä oli Mauno Koiviston ja eräiden muiden suuri elämäntyö, jonka seurannaisvaikutuksista nautimme nyt jo täysin olemattoman talouskasvun puitteissa. Edes perusinfraa ei kyetä ylläpitämään ilman velkarahaa.
Sen se maksoi ja maksaa joka helevetin päivä vieläkin.
Pers’aukinen kansakunta, jonka on myytävä kaikki kansallinen varallisuutensa saadakseen ruokaa pöytäänsä.
Hornettien korvaajat ostetaan nekin velkarahalla. Kyllä näin alamaisuus on varmistettu.
Vähällä järjellä ja läntisten globalistien ohjeilla suomea on johdettu ja johdetaan kohti EU n ja NATOn vasalliutta eikä poliitiikoilla ole mitään haluakaan pitää Suomea itsenäisenä ja puolueettomana vaan ovat vieläkin harhoissa että EUssa ja NATOssa taivas aukeaa mutta taitaa aueta vain helvetin luukut sen tulisiin syövereihin. Aikoinaan Koivistosta oli myös toisenlaisia tarinoita mitä YLEn esityksessä oli joka dokumenttina keskittyi Koiviston sosiaaliseen elämään ja luonteen piirteisiin.
Mitä Suomen pitäisi tehdä niin erota EUsta ja eurosta ja siirtyä omaan markkaan ja ottaa ohjat omiin käsiin ja julistautua täysin itsenäiseksi ja puolueettomaksi Sveitsin tapaan. Onko Suomen herrat kuitenkin sotkeneet Suomen EUiin niin perusteellisesti että itsenäistyminen on mahdotonta.
Koiviston ”konklaavi”
”Salattu muistio valottaa Koiviston tuomioistuin-kritiikkiä pankkikiistoissa”
Presidentti Koivisto puhui tuomareille Presidentinlinnassa 6.5.1992. ”Koiviston on väitetty tilaisuudessa painostaneen tuomioistuimia tekemään pankeille edullisia ratkaisuja pankkien ja velallisten oikeuskiistoissa.”
Presidentin järjestämään oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen Presidentinlinnassa 6.5.1992 osallistui:
– 11 tuomaria, joukossa päällikkötuomareita
– 11 oikeusoppinutta eri yliopistoista
– 2 oikeusministeriön tutkijaa
– pankkitarkastusviraston ylijohtaja
Mistä oli kysymys?
Pankkikriisi lisäsi pankkien ja velallisten oikeusriitoja. – Koiviston on väitetty painostaneen tuomioistuimia. – Pitkään salatun muistion mukaan Koivisto pohti tuomioiden ratkaisuperusteita.
– 1990-luvun lamassa pelastettiin pankit, mutta lukuisat velalliset jäivät vuosikymmenten velkavankeuteen. – Osa velkaantuneista on kokenut kärsineensä vääryyttä myös pankkien kanssa käymissään oikeuskiistoissa.
Presidentin järjestämä oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus, josta käytetään nimitystä ”Koiviston konklaavi”, on toistuvasti nostanut esiin kysymyksen siitä, ohjailiko Tasavallan presidentti Koivisto tuomioistuimia. KKO oli kuukauden päivät ennen tilaisuutta antanut ratkaisun, jonka mukaan pankki ei voinut yksipuolisesti nostaa asuntolainan korkoa. – Tietokirjailija, journalisti Antti-Pekka Pietilä on kirjoittanut teoksessaan ’Pankkikriisin peitellyt paperit’, että tuomioistuinten linja muuttui kyseisen tilaisuuden jälkeen pankeille myönteiseksi. Samaan johtopäätökseen on päätynyt myös toimittaja Seppo Konttinen teoksessaan ’Salainen pankkituki’.
Yle Uutiset on päässyt tutustumaan keskustelutilaisuudesta kirjoitettuun salaiseksi leimattu muistio (21 sivua). (Muistio on siirretty tasavallan presidentin kansliasta Kansallisarkistoon. Muistion lukemiseen tarvitaan lupa, eikä siitä saa ottaa kopioita tai valokuvia.)
Aiheena tuomioistuinten arvostelu
Tilaisuuteen osallistui 11 tuomarin lisäksi yliopistojen lainoppineita, virkamiehiä ja presidentinkanslian väkeä, yhteensä vajaat 30 henkilöä. (Puhetta johti korkeimman oikeuden silloinen presidentti Olavi Heinonen. Alustuksia pidettiin kahdesta teemasta, jotka olivat ”tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus” ja ”tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu”.) – Koivisto nosti avauspuheessaan esiin pankkien vaikeudet. Syy: maaliskuussa 1992 presidentin järjestämä talouspoliittinen keskustelutilaisuus, joka oli kääntynyt keskusteluksi ”luottolamasta ja pankkien umpikujatilanteesta”. – Koivisto kertoo ”konklaavia” edeltäneestä maaliskuisesta talouskeskustelusta muistelmissaan _Kaksi kautta I, Muistikuvia ja merkintöjä _1982-1994. SYP:n pankinjohtaja Wahlroos oli ilmaissut tilaisuudessa vakavan huolensa pankkien tilasta. Wahlroos oli sanonut muun ohessa, että ”en tiedä ymmärretäänkö oikein, miten vakava on koko rahoitusjärjestelmämme kriisi, joka suurella todennäköisyydellä on edessämme”. – Koivisto kertoi kutsuneensa kokoon oikeuspoliittisen seminaarin, koska halusi kuulla juristien kantoja tuomioistuinten tuoreista ratkaisuista. Koivisto täsmensi, että kyse oli juuri tuomioistuinten korkoratkaisuista.
”Koko tämän tilaisuuden lähtökohtana olivat vähän ne ratkaisut, jotka ovat ensiksi lähteneet liikkeelle Tampereen raastuvanoikeudesta ja vähän muutakin taloudelliseen lainsäädännön ja talouden alaan kuuluvaa asiaa.” RO:n ratkaisun mukaan pankilla ei ollut oikeutta yksipuolisesti nostaa asuntolainan korkoa. HO ja KKO oikeus päätyivät samalle kannalle. KKO:n ratkaisu oli ennakkopäätös, jonka tuli ohjata oikeuskäytäntöä. KKO antoi Tampereen Aluesäästöpankin jutusta päätöksensä 3.4.1992 eli noin kuukausi ennen seminaaria. Muistion mukaan Koivisto kertoi seminaarissa, ettei hän ole lukenut KKO:n ratkaisua, koska ”ajattelin, että on vapaampi keskustella raastuvanoikeuden kannanotoista kuin korkeimman oikeuden”.
Presidentti Koiviston puheenvuorot olivat monitulkintaisia ja pohdiskelevia, mutta niistä voi löytää kritiikkiä tuomioistuinten päätöksiin. Nyt ollaan siinä tilanteessa, kun täytyy veronmaksajien rynnätä mukaan, että voidaan kysyä, ollaanko tässä oltu luotonottajan intressien ymmärtäjiä
”Oikeuslaitos on nyt ottanut sen kannan, että se ei ole tärkeää, mikä on paperiin pantu, jonne nimet on pantu alle, niin kuin minä luulin ja pankkitarkastusvirasto luuli ja valvovat viranomaiset ovat luulleet, että se on tärkeää, vaan tärkeäksi on tullut se, että mitä on puhuttu silloin, kun rahaa on myyty, mitä on mainoksissa sanottu.”
Tuomioistuinten ratkaisujen mukaan pankki ei pystynyt näyttämään, että se olisi lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa selvästi ilmoittanut asiakkaalle oikeudestaan nostaa korkoa. Koska korkoehto oli tuomareiden mielestä epäselvä, sitä tulkittiin ehdon laatijan eli pankin vahingoksi. Tuomioistuimet pitivät pankkia tämän asiakkaita vahvempana sopimusosapuolena. Koivisto toteaa muistiossa: ”Tässäkin keskustelussa on tällaisia ajatuksia paljon, että kysymys on yksilön oikeuksista ja kuvitellaan, että jos vastakkain ovat yksilö ja instituutio, niin se ilman muuta on yksilö, joka heikko osapuoli.” – ”Nyt ollaan siinä tilanteessa, kun täytyy veronmaksajien rynnätä mukaan, että voidaan kysyä, ollaanko tässä oltu luotonottajan intressien ymmärtäjiä.”
Presidentti totesi, että tuomioistuimet olivat ottaneet kantaa korkokysymykseen ”lähtien yleisistä sopimusoikeudellisista esityksistä ja tulkinnoista”. Hän jatkoi, että ”toinen lähtökohta voisi olla kysyä, mikä on lainsäätäjän tarkoitus ollut, kun pankkilakeja säädettiin”.
Myöhemmin Koivisto arvioi lainsäätäjän tarkoitusta: ”On ilmeisesti kuitenkin sillä tavalla, että meidän pankkilainsäädäntömme on tehty, ei kuluttajasuoja-lähtökohdista, vaan on pyritty estämään sitä, että pankinjohtajat eivät kevytmielisesti saattaisi johtamaansa laitosta mahdottomiin tilanteisiin, koska siinä tulisi yhteiskunnallisesti suuria pulmia.”
Muistion perusteella korkeimman oikeuden presidentti tulkitsi Koiviston puheenvuoron tuomioistuinten arvosteluksi. Olavi Heinonen totesi, että myös KKO:n perustelut olisivat olleet arvosteltavissa. Hän puolusti KKO:n tuomiota, jota hän oli ollut itsekin ratkaisemassa. Muistion mukaan Heinonen sanoi, ettei kKKO oikeastaan toteuttanut kuluttajansuojaa, vaan teki ratkaisun ”normaalien ratkaisuperusteiden” mukaan. Hän huomautti, että velkakirjan korkolauseke oli epäselvä. Heinonen totesi, ettei korkeimman oikeuden ole syytä muuttaa linjaansa: ”vaikka se aiheuttaa tällaista kritiikkiä, niin siitä huolimatta yhteiskuntakehityksen kannalta minusta tämä on oikea linja.”
#
Eräs oikeustieteen professori arvioi Ylen pyynnöstä tapahtunutta seuraavaan tapaan:
– Ehkä Koiviston puheenvuoroissa oli sellaista makua, että ylimmän toimeenpanovallan käyttäjä puuttuu tuomioistuinten tekemisiin tavalla, joka ei ole aivan ongelmaton tuomioistuinten riippumattomuuden näkökulmasta. Professorin mukaan olennaista on se, vaikuttivatko presidentin lausunnot todella tuomioistuinten myöhempiin ratkaisuihin, mikä vaatisi tutkimusta.
Koivisto kertoi kuulijoilleen pitävänsä vallan kolmijako-oppia tärkeänä. Koivisto myös viestitti, ettei hänen mielipiteillään ole vaikutusta tuomarinimityksiin.
#
Yle Uutiset pyysi Koivistolta kommenttia muistiosta. Tasavallan presidentin kansliasta kuitenkin kerrottiin, ettei presidentti Koivisto korkean ikänsä vuoksi antanuthaastatteluja.
(lähde: Mikko Haapanen, Hanna Hantula: Salattu muistio valottaa Koiviston tuomioistuin-kritiikkiä pankkikiistoissa. Yle Uutiswet 9.9.2013).
——
Konklaavi on Wikipedian mukaan katolisessa kirkossa paavin nimittämien kardinaalien kokous, jossa he valitsevat uuden kirkon päämiehen eli paavin. Äänestyskelpoisia ovat kardinaalit, jotka olivat alle 80-vuotiaita paavin paikan vapautuessa. Sana tulee latinan ilmauksesta cum clavi (”avaimen kanssa”), joka viittaa valintaan suljettujen ovien takana.
”Koivisto kertoi kuulijoilleen pitävänsä vallan kolmijako-oppia tärkeänä. Koivisto myös viestitti, ettei hänen mielipiteillään ole vaikutusta tuomarinimityksiin.”
Perin demarimainen tapa suorittaa urakehitykseen kohdistuva ”laiton uhkaus”.
Vaikuttaa siltä, että tässä maassa on julistettu salaisiksi erittäin paljon asiakirjoja riittävän (liian) pitkäksi aikaa. Salaiseksipitoajan pituuden ainoa syy on se, että rikolliset eivät joutuisi elinaikanaan edesvastuuseen teoistaan.
Luin myös ”Nallen” teoksen, eikä jäänyt epäselväksi, mitä hänen haluaa ja mitkä ovat hänen keinonsa Suomen ”vaurastuttamiseksi”. Epäilemättä fiksu kaveri, mutta lääkkeet ovat sitä tuttua elinkeinoelämän mantraa: verot alas (erityisesti pääomatulot ja yritysten maksamat), ay-liike polvilleen, palkoille joustoa (alaspäin tietenkin), sosiaaliturvaa ”kehitettävä” jne. Myös kansanvallan (suhteellinen vaalitapa) mies näkee ongelmaksi, koska se haittaa tehokasta päätöksentekoa.. Lähdeluettelo kertoo sekin paljon.
Johdannossa tämä veronkiertäjä lainaa Toven teosta (50-luvulta), jossa jokaisella sivulla on tirkistysaukko seuraavalle sivulle eli ”tulevaisuuteen”. Juuri näin hänkin tarkastelee asioita näkemättä juuri muuta kuin sen, miten maahan saadaan kilpailukykyä tarjoamalla pääomalle/omistavalle luokalle ja yrityksille kaiken sen, mitä kehtaavat pyytää – kärjistäen sanottuna. Näin Suomeen saadaan Ruotsin ym. mallin mukaisia ökyrikkaita omistajia, jotka sitten armollisesti sijoittavat maahan – edellyttäen ettei ole kannattavampaa investoida muualle..
Nalle yrittää tehdä vaikutuksen historia-tuntemuksellaan, jopa jonkinlaisella sivistyksellään. Sopivasti nallemaista itsetehostusta siis, josta itsekritiikki loistaa poissaolollaan. Merkittäviä yritysfuusioita mies käy läpi, mutta nämä pankkisuhmuroinnit ohitetaan vaikka rahapolitiikkaa sivutaankin. Tuskinpa sattumalta. Niinpä lienee yhtä tärkeää kuin se, mitä mies sanoo, on se, mitä hän jättää sanomatta.
Näin Britanniassa pieni eliitti rikastuu työväenpuolueenlin voimin — ihan kuin meilläkin…
For the 0.5% Not the 99.5%
GILAD ATZMON
Jos hulluus teetättää samaa asiaa uudestaan ja uudestaan odottaen erilaisia tuloksia, niin Britannian työväenpuolue on institutionaalisesti mieletön ja toipumisen ulkopuolella.
If insanity is doing the same thing over and over again while expecting different results, then the British Labour Party is institutionally insane and beyond recovery.
Puolueen johtokunnan ehdokkaat eivät oppineet mitään puolueensa viime kuukauden nöyryyttävästä vaalitappiosta. Sen sijaan, että palattaisiin nk. työväenarvojen mukaiseen yleiseen rasismin vastaiseen politiikkaan, puoluejohtajiksi haluavat kumartavat Britannian juutalaisten edustajalautakunnan vaatimuksia (itsensä valinnut painostusryhmä), joka edustaa 0,5 prosenttia Ison-Britannian kansasta
Työväenpuolueen johtoehdokkaamme ovat jättäneet huomioimatta ainakin 99,5 prosenttia Ison-Britannian kansasta. ”Harvoille mutta ei muille” kuvaa tätä poliittista itsemurhaa.
Labour’s leadership candidates didn’t learn a thing from their Party’s humiliating electoral defeat last month. Instead of returning to universal anti racist politics consistent with so-called ‘Labour values,’ the compromised contenders for party leadership bow to the demands made by the Board of Deputies of British Jews, a self-elected pressure group that claims to represent 0.5% of the British public. Our Labour leadership candidates have attended to whims uttered by a tiny privileged voice while ignoring at least 99.5% of the British public. ‘For the very few and no one else,’ falls short of describing this political suicide.
It all paints a very grim picture. The Labour Party in its current form is an occupied zone. It is not occupied by Zionists, or Blairites, as we often hear, it is conquered by its own insanity. The positive reaction to Burgon’s comments suggests that Labour supporters are still attuned to their party’s ideas. It is just the leadership that has drifted.
https://www.unz.com/gatzmon/for-the-0-5-not-the-99-5/
PS. Nalle sivuuttaa mm. lepäämäänjättämissäädöksen, josta luovuttiin 90-luvun alussa. Tosin sanoen eduskunnan vähemmistöltä vietiin mahdollisuus äänestää lakiesitys yli vaalien. Säädös tuskin oli laissa sattumalta ja sen voimassa ollessa rakennettiin Suomesta ns. hyvinvointivaltio (sosiaalivaltio).
Ja lisää samanlaista halutaan. Kohteena on jo pitkään ollut perustuslaki, joka tai jonka tulkinnat kuulemma jarruttavat Suomen oikeanlaista kehittämistä. Kimmo Sasi ja juutalainen kumppaninsa ovat olleet suuna päänä tässä asiassa ja seuraajia on riittänyt. Nyt perustuslakia ei saisi tulkita niin tiukasti kuin vielä 70-luvulla, jolloin se oli oikeiston työkalu uudistusesityksiä torpatessa. Meillä oli jopa Perustuslaillinen puolue!
Menestyvä poliitikko on tietenkin suhdannepoliitikko ja taktikoija. Ei ihme että poliitikkoja halveksitaan. Ståhlberg, Alkio, Kallio, Kallinen yms. kääntyilevät haudassaan.
Aavistus velallisen epärehellisyydestä ei riitä. Pitää olla näyttöä myös. Asia on näinollen taputeltu joten pulinat pois.