Kaijan muistolle

Olen juuri päättänyt jouluna edesmenneen puolisoni Kaija Irmeli Olin-Arvolan jälkeensä jättämän ja postuumisti julkaistavan romaanikäsikirjoituksen lukemisen. Sen nimi on Ihmelapsi. Tarina kuvaa Kaijan elämänkaaren varhaisesta lapsuudesta aina vuoteen 2014 asti. Se on karhea kuvaus pienen ihmisen taipaleesta elämän suuren myllyn jauhaessa.

Minä astuin Kaijan elämään Sammatin maamiesseuran talossa Sampaalassa vuonna 1967. Kari Arvolan kvartetti harjoitteli siellä tanssimusiikkia ja kuuntelijoita riitti sopivasti pitämään harjoittelun motivaatiota yllä.

Yksi joukossa oli Olinin Kaija tyttökavereineen. Jossain vaiheessa tutustuminen eteni niin, että Austin Miniin mahtuva ryhmä otti tavakseen käydä Lahnajärvellä kahvittelemassa tai muutoin vain iltaa istumassa.

Kihlautuminen tapahtui vain muutaman viikon seurustelun jälkeen. Siitä alkoi yhteinen, lähes 53 vuotta jatkunut taival.

Kaija toi liittoomme ”punikin” suvun historian. Se vaikutti osaltaan myös minun poliittiseen kantaani, taustani kun on sääksmäkeläinen, talonpoikaisen oikeistolainen. Lopullisen siunauksen virinneelle vasemmistolaisuudelle antoi Pertti Lindfors, jonka julkaisut olivat pitkään raamattuni.

Yhdessä Kaijan kanssa aloimme selvittää, mitä oikeastaan tarkoitti olla punikkien jälkeläinen silloisessa Suomessa. Yhteiskunnallinen murros oli käynnistynyt, sääty-yhteiskunta oli alkanut murentua.

Oli loogista liittyä puolueeseen, mennä sitten Sirola-opistoon ja sieltä edelleen Moskovaan, ns. puoluekouluun. Sillä tiellä kului neljä vuotta. Sinne häipyi haaveeni tieinsinöörin urasta. Moskovan jälkeen olimme molemmat kolmisen vuotta toimitsijoita kansandemokraattisessa liikkeessä.

Ratkaiseva käänne tapahtui vuonna 1976, jolloin siirryin Berliiniin Kansan Uutisten kirjeenvaihtajaksi. Kaija tuli luonnollisesti mukana. Hänelle oli kaavailtu pedagogiikan opiskelua Potsdamissa DDR:ssä. Se ei milloinkaan toteutunut. Meidän punavärimme oli liian laimeaa.

Kun palasimme Suomeen keväällä 1979, toimme mukanamme sekä kriittisen näkemyksen reaalisosialismista että Saksan monimuotoisten vaihtoehtoliikkeiden vaikutuksesta syntyneen ekologisen vakaumuksen.

Berliinin kokemuksen jälkeen Kaija ilmoitti, että ei koskaan enää töihin poliittiseen järjestöön. Minun jouseni kesti vuoteen 1985.

Muutimme maalle. Siellä Kaija aloitti kuolemaansa asti jatkuneen vapaan kirjoittajan, kriittisen ”runoilijan ja kiroilijan” uransa. Hänen tuotannostaan saa jonkinlaisen käsityksen Wikipediasta sekä Facebookin muistosivujen linkeistä. Kaijalla oli 5000 Fb-kaveria ja useita satoja seuraajia.

Saattaa kuulostaa fraasilta, mutta Kaija kuoli aivan liian varhain. Hän olisi voinut vaikuttaa vielä vuosia hänelle ominaisella, aktiivisella ja pelottomalla otteellaan. Mutta vahvankin ihmisen voimilla on rajansa. Ja niitä Kaijan elämässä koeteltiin ajoittain hyvinkin kovalla kädellä.

Kari Arvola

Itse tutustuin Kaijaan ensimmäisen kerran keväällä 2015, jolloin julkaisin hänen kirjoituksensa ”Lamat eivät tule, ne tehdään” vastikään toimintansa aloittaneessa verkkolehti Vastavalkeassa. Kirjoituksia tuli sitten vuosien saatossa lähes 60, joista sain toimittaa useimpia. Kaija antoi myös monia vinkkejä aktivismiosastossa julkaistavista tapahtumista. Mutkattomasti sujunut yhteistyö oli minulle etuoikeus, jonka myötä pääsin tutustumaan Kaijan ajattelun ja aktivismin mittavaan kirjoon.

Hänen kirjoituksistaan heijastui avarakatseisuus, vahva oikeudentunto, halu taistella paremman maailman puolesta ja elämänkokemuksen tuoma viisaus. Olipa kyse sitten ympäristönsuojelusta (ja nimenomaan todellisesta ympäristönsuojelusta eikä mistään ilmastohumpan tahdittamasta anekaupasta), sananvapauden ja oikeudenmukaisuuden puolustamisesta, köyhyyden ja eriarvoisuuden vastaisesta taistelusta, ”humanitääristen väliintulojen” kaapuun puetun imperialismin vastustamisesta, muiden suurten huijausten paljastamisesta tai rauhan puolustamisesta, Kaijan kirjoitusten tiivis ja suora tyyli ei jättänyt lukijoita kylmäksi.

Kaijan ja Karin pojan Iiron vältettävissä ollut kuolema kesän 2018 alussa oli vanhemmille raskas koettelemus, josta Kaija ei koskaan päässyt yli. Vielä sen jälkeenkin hän jaksoi auttaa ja tukea toisia, myös allekirjoittanutta, vaikka viimeisten vuosien täytyi olla hänelle itselleen murheellisia tavalla, jota on vaikea kuvitellakaan.

Toukokuussa 2019 Kaija viestitti spämmänneensä ”ns. kansan edustajille” monien kausien ajan ”yhtä sun toista” ilman vaikutusta ja saaneensa jo ”kyllänsä kaikesta”. Surun ja turhautuneisuuden myötä hän sanoi vain odottavansa poispääsyä: ”Jos jossain olisi se ovi, ja onhan se, siitä vähin äänin ulos.” Joulupäivänä 2019 se ovi sitten aukeni. Elämään jääneille se toi surun, mutta Kaijalle vapautuksen. Hän teki henkisesti rikkaassa elämässään enemmän kuin kylliksi.

Kaijan poismeno jätti aukon, jota kukaan ei pysty täyttämään. Koko Vastavalkean tiimi tulee aina muistamaan häntä lämpimästi.

Alla oleva, itsellenikin lohtua tuova runo on Kaijan pian ilmestyvästä omaelämäkerrallisesta romaanista Ihmelapsi.

Vesa Raiskila

Ihmelapsi

Älä mennyttä sure, älä tulevaa,
tämä hetki vain tässä
ja hetken paino.
Ojenna kätesi niin huomaat;
Ei painoa mitään.
Mieli rakensi taakan,
jota ei ole.

Kuva kahdesta joutsenesta: Vesa Raiskila