Liikanen vaihtoi Kremlin Brysseliin

Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin. Otava 2019, 352 s.

Tasan 50 vuotta sitten, 16.–18. toukokuuta 1970, alkoi Erkki Liikasen (s. 1950) poliittinen ura valtakunnan tasolla. Paikka oli Kotkan Työväentalon juhlasali ja kokousta pitävä järjestö SNK, Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto. Kun vain yhdentoista vuoden ikään ehtineen ”uuden nuorisoliiton” – aikakauden tavan mukaisesti nelikymppistä – johtokaksikkoa eli kansanedustaja-puheenjohtaja Väinö Vilponiemeä (s. 1925) ja pääsihteeri Martti Pöysälää (s. 1931) tarvittiin vaativampiin tehtäviin, niin tilalle nousivat suurten ikäluokkien nuoret miehet.

Puheenjohtajaksi valittiin tiukan äänestyksen jälkeen tuore kansanedustaja Ulf Sundqvist (s. 1945). Vain pari vuotta myöhemmin – 27-vuotiaana – hän nousi ministeriksi. Ammattipoliitikoksi Sundqvist oli siirtynyt Helsingin yliopistosta professori Jan-Magnus Janssonin assistentin tehtävistä. Koko aktiiviuransa hän oli suurten ikäluokkien sosialisteista henkilö, joka kuului maan politiikan terävimpään kärkeen – joukon nuorimpana ja sekä älyllisiltä että toiminnallisilta kyvyiltään ykkösenä. 1970- ja 1980-luvun poliittisen historian muistelma- ja tutkimuskirjallisuuden perusteella kymmenen vallassaolovuotensa aikana politiikassa Sundqvistin hermorakenne ja aatteellinen selkäranka kestivät henkisen paineen.

Mutta takaisin Kotkaan ja SNK:n liittokokoukseen, missä Erkki Liikanen sai, muistelmissaan itsensä suurten ikäluokkien joukon nuorimmaiseksi tituleerannut, kantaakseen poliittista vastuuta. Liikasen kannalta varsinaiseksi kuninkaantekijäksi on sittemmin osoittautunut Sundqvistin ja ikätoverinsa Paavo Väyrysen tavoin maaliskuun 1970 eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi noussut Erkki Tuomioja (s. 1946). Kun liittokokouksen keskeinen maestro Hannu Vesa (s. 1942) etsi uuteen liittotoimikuntaan ehdolla ollutta eteläsavolaista nuorsosialistia ”sopivampaa” ehdokasta, niin Tuomioja osasi vinkata katseen suuntaamista Liikaseen, johon oli tutustunut toimiessaan Teiniliitossa.

Liikaselle valinta oli täysosuma. Sen sijaan hänet vastoin oman piirijärjestönsä kantaa SNK:n johtoon valinneille ”pälkäneläisille” tulos oli pian pettymys: SNK:n sisäisissä kiistoissa Liikanen näki vastapuolen ruohon tukijoidensa tarjoamaa vihreämmäksi. Kitkerää pälkäneläisille oli myös myöntää, että otaksuttu 10–3-enemmistö osoittautuikin Sundqvistin johtamassa liittotoimikunnassa 10–3-vähemmistöksi, kuten Helsingin Sanomat oli heti kokouksen jälkeen kirjoittanut.

Joku on sittemmin riimitellyt tapausten kulun: … / Vesa, Sundman, Sillanpää / ne jäljelle jää / …

Ketterä Liikanen ei liukastellut portaiden alla, vaan kipitti onnistuneesti marxilaisesta rintamasta ja SDP:n ”pahana omanatuntona” toimimisen sijaan koputtamaan ”ukkopuolueen” ovia.

(SNK:n kohdalla olen tukeutunut Mikko Laakson ja Veijo Åbergin tutkimukseen perustuvaan historiikkiin Sosialismiin! Sosialidemokraattiset nuoret 1906–2006, Gummerus Kirjapaino Oy 2006, sivut 199–217.)

Teiniliiton johtajaksi ”Kremlin äänin”

Kesän 1970 jälkeen Liikanen pääsi todella omiensa – kielitaitoisten ja opiskeluun suuntautuneiden – pariin tullessaan valituksia Teiniliiton puheenjohtajaksi. Vastuullisen median käyttämin termein voisi luonnehtia, että Liikanen valittiin Kremlin äänin, koska tuki löytyi ”yleisdemokraattisesta rintamasta”.

Muistelmakirjassaan Liikanen ei juuri kuvaa puolueuransa ensimmäisen tärkeän tehtävän poliittista antia, tavoitteita tai tuloksia, vaan kertoo, mitä tehtävä antoi hänelle itselleen: ”Näin Teiniliiton lisäksi saatoin toimia valtakunnallisella tasolla yhteydessä työssäkäyvään nuorisoon. Monet heistä tulivat ammattiyhdistysliikkeen piiristä.” Sen sijaan uskonnollisesta taustastaan näennäisesti irronnut Liikanen koki vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa ja teiniriennot vaikuttavimmiksi.

Liikasen Olin joukon nuorin (Otava 2019) on muistelmaksi juuri niin huolellinen ja puhtoinen kuin estblismentiin juurtuneen muistelman tuleekin olla. Tietenkin on mahdollista, että joku tärkeä nimi maailman lehtokentiltä on jäänyt merkkaamatta muistiin ja puuttuu siksi noin 800 nimen henkilöhakemistosta. Toki on viidessä maanosassa runsaasti lentokenttiäkin.

Henkilönimimäärän mainitseminen tässä on tärkeää, koska se osin kertoo muistelmakirjan luettelomaisuudesta, josta seuraa – ehkä sanelutekniikan ansiosta – yhden lauseen virkkeitä. Joukon nuorin ei malta keskittyä kunnolla oikeastaan mihinkään asiaan.

Mieltä painavat korjaukset ja selitykset

Ehkä oletus on, että lukijalle riittää, kun muistelija kertoo muutaman kurjan episodin lapsuudestaan, missä hiljan edesmennyt Matti Ahde oli suoranainen kuningas, ja viljelee ”tärkeitä” nimiä. On tappio, jos itsensä osaksi muistelijan maailmaa liittänyt ei löydäkään itseään kirjasta. Hyvä muistelija osaa ennakoida.

Tasapainottaakseen muuten uhkaavan valjuksi sisällöltään jäävää kokonaisuutta Liikanen on sijoittanut kirjassa läpikäytävät elin- ja toimintavuotensa osaksi Suomen historiaa, yhteiskunnallista kehitystä ja suuria ikäluokkia – joita edustaen näki, usein joukon nuorimpana, maailmaa kansainvälisten päättäjien seurassa. Tältä osin kirjan kuvitus tukee mainiosti tekstiä.

Menettely on hyvä. Se antaa lukemiseen mielekkyyttä ja tekee kirjasta lukemisen arvoisen. On kokonaan toinen asia, paljonko se tuo lisätietoa Liikasesta, josta on jo pari kirjaa, Eila Nevalaisen toimittama Brysselin päiväkirjat 1990–1994 (Otava 1995) sekä Hannu Leinosen Erkki Liikanen – euron herttua (WSOY 2015), puhumattakaan lukuisista merkinnöistä lukuisissa muistelmissa.

Kipein muisteluksista lienee Mauno Koiviston Kaksi kautta I – Muistikuvia ja merkintöjä 1982–1994 (Kirjayhtymä 1994), missä Koivisto kuvailee kuulemaansa siteeraten nuorta, 37-vuotiasta valtiovarainministeri Erkki Liikasta – poliittisesti kriittisessä tilanteessa – epävakaaksi. On loppukesä 1988 (emt., s. 292–293): ”Liikanen oli ollut talousarvion käsittelyn yhteydessä yöllä hysteerinen […]. Stressi on ollut hänelle liian kova”.

Koivisto analysoi Liikasta (s. 278) ”…tulin vakuuttuneeksi siitä, että Liikanen oli paljon herkempi ihminen kuin minkä kuvan hän pyrki antamaan itsestään julkisuuteen”.

Tämä kuva vahvistuu myös joukon nuorimmassa: Koiviston tavoin Liikasella oli suhteet yläkertaan kunnossa, mistä hänkään ei suinkaan ääneen puhellut, mutta Koivistosta poiketen hän ei paneutunut aatteellisiin pohdintoihin, joista valtaan päässyt Koivisto taas osaltaan vaikeni lukuun ottamatta tarkoin mietittyjä viiltoja, joita tutkijat nyt yrittävät selittää. Koiviston tavoin Liikanen käyttää muistelmien muuhun sisältöön nähden runsaasti sivuja oikoakseen vääriä käsityksiä. Liikanen haluaa kertoa, miksi ”yläkerrassa kiehui”. Syy oli univaje.

Kremlin porstuasta Naton syleilyyn

Liikasen poliittisen uran startti oli nopea. Hän oli lapsinero, joka ehti kasvaa tuokion ennen valintaansa SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1975. Luottamustehtävissään Liikanen oli kunnon kekkoslainen, joka osasi käyttäytyä oppimestareiden tavoin. Oppi ei myöhemminkään mennyt hukkaan takin jo käännyttyä.

Heikki Saari kirjoittaa kirjassaan Jacke. Jacob Södermanin elämä (Siltala 2014) tapauksesta, jonka voi hyvin nähdä Erkki Liikasen taidoksi kyetä rakastamaan kuuta ja aurinkoa ja lopulta väistyä toisen varjoon. Kyseessä oli Södermanin mukaan mystinen tilanne, kun SDP:n eduskuntaryhmässä EEC-vastaiseen ryhmittymään kuuluneet miettivät, kuinka eduskunnan EEC-vapaakauppasopimuksesta äänestettäessä (1973) oikein tuli menetellä: ”Erkki Liikanen oli levoton, koska huomasi, että oli joutunut uransa kannalta väärään joukkoon” (s. 142). Niinpä Liikanen kielsi löytäjänsä Tuomiojan, jonka selkäranka kesti. Hän oli mm. hylännyt elokuussa 1972 Sorsan tarjouksen pääministerin sihteerin tehtävistä juuri EEC-kannan vuoksi. Tehtävään Sorsa valitsi sitten Jermu Laineen.

Puoluetoimikuntaan valittu Liikanen oli valintahetkellä vuotta vanhempi kuin Sundqvist, joka oli noussut puoluepäättäjäksi jo vuonna 1969. Puoluesihteerinä Liikanen seurasi 1981 Uffea, joka oli puolestaan seurannut Kalevi Sorsaa 1975: puoluesihteerinä Sundqvist aloitti täytettyään 30, Liikanen täytti kohta valintansa jälkeen 31. Niin – eikä Sorsakaan ollut kuin 38-vuotias tullessaan puoluesihteeriksi kesällä 1969.

Liikanen oli ollut kansanedustajana kahdeksan vuotta ennen nousua tuolloisen puoluehierarkian kakkospaikalle. Sundqvistille tuo luottamus oli karttunut viidessä vuodessa. Liikanen oli monin tavoin edelleen joukon nuorin, mutta vuodet kuluivat nopeasti. Tämä ilmeni myös siinä, että Liikasella oli kova pyrky päästä kansanedustaja-puoluesihteerin tehtävien ohella ministeriksi. Vuonna 1987 tämä viimein toteutui. Liikanen jätti sihteerin tehtävät samaan aikaan kuin Kalevi Sorsa luopui SDP:n puheenjohtajuudesta. Kumpikin oli mennyt mukaan Harri Holkerin punamustaan hallitukseen huhtikuussa 1987. Sorsa jätti hallituksen ulkoministerin tehtävät tammikuussa 1989, kun sosialidemokraattien ja oikeiston hallituksessa kukaan muu sos.dem. ministereistä ei halunnut tehdä tilaa puoluejohtajaksi nousseelle Pertti Paasiolle.

Kansainväliselle uralle haikaillut Liikanen puolestaan erosi ministerin tehtävistä helmikuussa 1990. Tästä aikalaismuistiinpanoista löytyy havaintoja, joiden mukaan Liikanen oli pian univaikeudet voitettuaan aloittanut intensiiviset ranskankielen opinnot. Toinen muistelija puolestaan kertoo kiinnittäneensä huomiota siihen, että Brysselissä olisi vapautumassa EEC-suurlähettilään paikka. Liikanen muistelee, että Sorsa, Koivisto sekä ulkoministeriön johto – Åke Wihtol ja Ossi Sunell – vaikuttivat poliittisen virkamiesuran urkenemiseen.

Kesällä 1990 Liikanen perheineen muutti Brysseliin. Alkoi uusi aika. Tätä voi hyvin perustein luonnehtia muutokseksi, jossa – jälleen vastuullisen median terminologiaan tukeutuen – Kremlin vaikuttaja-agentista tuli Lännen luottomies.

Taakse jäi Suomi, joka oli Liikasen valtiovarainministerikaudella alkanut syöksyn ulkomaisen valuutan voimin kohti suurta lamaa. Joukon nuorin itse pääsi turvaan. Muutoksen vuosista, jolloin Rafael Paasion ja Sorsan kaudella rakennettu hyvinvointivaltio sai kokoomuslaisen markkinatalousluonteen, on kirjoittanut muun muassa Jouko Marttila: ensin pamfletissaan Kansa kärsii, poliitikko porskuttaa. Puolueet ilman aatteita (Docendo 2015) ja aavistuksen vakavammin väitöstutkimuksessaan Hillitty markkinatalous. Kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittinen lähentyminen ja hallitusyhteistyö 1980-luvulla (Docendo 2016).

Toimittajat avuksi ja asialle

Liikasen ministeriura kesti lopulta vain kaksi vuotta ja 10 kuukautta. Hän oli ollut nuorin kansanedustaja kautta itsenäisen Suomen historian, mutta nuorimmaksi ministeriksi hän ei koskaan yltänyt toisin kuin Ulf Sundqvist, josta tuli opetusministeri helmikuussa 1972 päivän yli 27-vuotiaana. Aiemmin kaikkien aikojen nuorin ministeri oli ollut skogilaisten Olli J. Uoti, joka tuli ministeriksi syyskuussa 1957 ollessaan 27,5-vuotias.

Tässä vaiheessa tapahtuikin selvä käänne joukon nuorimmalle: Sundqvist jätti ministerin tehtävät 36-vuotiaana kesällä 1981, hoidettuaan niitä yhteensä yli viisi vuotta. Hän oli edelleen muutaman kuukauden nuorempi kuin Liikanen ministerikautensa alussa.

Ei siis voidakaan pitää ihmeenä, että vuoden 1985 lopussa Liikanen etsi keinoa noustakseen tuolloiseen Kalevi Sorsan – neljänteen – hallitukseen. Riikinruotsalaislehtien avustajana toiminut Hufvudstadsbladetin toimittaja Staffan Bruun kertoo muistelmakirjassaan Mies joka rakasti uutisia (suom. Meri Kuula-Bruun, Siltala 2018) siistin version tapahtumista (s. 120–121): HBL:n oma toimittaja (lienee ollut politiikan toimittajien kärkikaartiin lukeutunut Larserik Häggman) oli laatinut muutaman rivin uutistekstin, jonka mukaan Neuvostoliiton epäsuosioon joutunut ulkomaankauppaministeri Jermu Laine joutuu jättämään ministerin tehtävät. Bruun välitti tiedon ruotsalaislehtiin, joissa se nostettiin etusivulle otsikolla ”Neuvostoliitto antaa potkut suomalaisministerille”.

Mitä tuossa tilanteessa vastuunsa tunteva poliittinen eliitti saattoi tehdä? Laine, joka tosiasiassa oli hoitanut postinsa hyvin, sai jatkaa. Bruunin mukaan Tiedonantaja-lehden eduskuntatoimittaja Jaakko Laakso olisi kommentoinut tarpeetonta Ruotsi-kanavan käyttöä sanomalla, että ”ellet sinä olisi mennyt sotkemaan asioita, hänet olisi potkittu niin kuin olin suunnitellut”.

Siis: Liikanen–Laakso–Hägglund-ketju valmisti maukkaan keiton, jonka taitava Bruun aisti mutta jakoi sen vääriin suihin – riikinruotsalaisille. Koska kuulemme siitä tarkemmin?

Pentti Peltoniemi on yhteiskuntapolitiikkaan ja historiaan perehtynyt toimittaja ja tietokirjailija.