Torakat – kuninkaantekijä, jakso 5

Välissä tapahtunut:

Tommola saapuu Dagmarinkadulle ja todettuaan Vähä-Kippolan laatiman puheen olevan liian mahtipontinen, alkaa laatimaan uutta puhetta – luvaten samalla että mikäli puhe sujuu hyvin niin se lisää hänen pisteitään puolueväen silmissä. Vähä-Kippola näkee jälleen valoa tunnelin päässä, mutta Tommola – joka vastoin Vähä-Kippolan luuloja – tekee kovasti töitä saadakseen tämän takaisin vallan käytäville, on taas saanut pomonsa kiinni muutamasta valheesta. Niissä ei tunnu olevan mitään järkeä ja Tommola alkaa huolestumaan enemmän ja enemmän Vähä-Kippolan mielentilasta. Hän saa houkuteltua tämän tuntemansa terapeutin puheille, väläyttämällä mahdollisuutta nousta pääministeriksi. Lähtiessään hän painottaa että Vähä-Kippolan on luovuttava ajatuksesta pitää itse laatimansa puhe Keskuskauppakamarissa, ja ojentaa tälle juuri kirjoittamansa uuden puheen. Tapaaminen terapeutin kanssa saa tämän vakuuttuneeksi siitä että Vähä-Kippola on sekoamaisillaan – ja soitettuaan tapaamisen jälkeen Tommolalle – suosittelee Vähä-Kippolan sijoittamista psykiatriseen hoitoon.

Tommola laski kännykkänsä kalvenneena, terapeutin puhelu keskeytti puoluetoimistossa meneillään olleen neuvottelun puoluesihteerin kanssa. Tämä vilkaisi harmistuneena Tommolaa, joka katkaisi virran puhelimestaan.

”Nyt tämä ei enää keskeytä, jatka vaan.” Puoluesihteeri rykäisi ja kohensi ohutsankaisia silmälasejaan, jotka korostivat hivenen ulospäin pullottavien ruskeiden ja harittavien silmien ilmettä, joka oli kuin pysyvä kysymysmerkki hänen kasvoillaan.

”Niin, olin juuri sanomassa että virran suunta näyttäisi nyt kääntyneen. Ja teille suotuisaksi,” hän piti pienen tauon alleviivatakseen äskeisen lauseensa, ”en pidä enää mahdottomana ajatusta että Vähä-Kippola palaisi puolueen eturiviin. Edellyttäen että hän pysyy tällä kertaa täysin ruodussa.” Tommola kumartui hieman eteenpäin tuolillaan ja kaivoi salkustaan nipun papereita jotka ojensi puoluesihteerille.

”Mä oon tehny kovasti duunii ukon kanssa ja vaikka se onkin aika jääräpää, niin onneksi sen kunnianhimo ylittää kaiken muun. Vilkases hieman tätä puhetta joka sen olis tarkotus pitää kauppakamarissa.” Puoluesihteeri selaili papereita – kunnes jokin kiinnitti hänen huomionsa – ja hän luki hetken aikaa keskittyneesti päätään nyökytellen.

”Tää on helvetin hyvä oivallus tässä lopussa kun oot kirjottanu että, ”puolueemme tulevaisuus on toki sidottu yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa, mutta näkisin että tämän päivän poliittinen toiminta suuntautuu kasvavassa määrin myös toisaalle: rakennemuutoksen pitkittyminen vaatii uudenlaista yhteiskunnallista dynamiikkaa jossa politiikan harteille jää puskurin rooli, pehmentäen väistämättömien eturistiriitojen yhteentörmäystä. Tämän uuden, vanhat ideologiset barrikaadit hylkäävän, yhteiskuntamme kokonaisetua ajavan poliittisen toiminnan takuumiehiksi haluamme puolueena asettua.” Puoluesihteeri haroi mietteissään leukapartaansa, kunnes ojensi nipun takaisin Tommolalle.

”Muuta se loppu silleen että Vähä-Kippola asettuu henkilökohtasesti näitten linjausten takuumieheksi.” Tommola näytti empivältä.

”Meinaatko kokeilla kepillä jäätä ja heittää sen maalitauluksi?” Puoluesihteeri närkästyi.

”Eihän puolueessa ole vielä tehty tommosia linjauksia – ainakaan julkisesti – vaikka oikeilla jäljillä olet. Mitä tulee Vähä-Kippolaan niin sanosin että häntä kohtaan ollaan nyt enemmän kuin jalomielisiä, ottaen huomioon kaiken sen sotkun mitä ukko on uransa aikana meillä aikaansaanut.”, hieman rauhoittuneena hän jatkoi, ”Mutta jos äijä onnistuu herättämään vastakaikua, niin sitten voidaan ajatella että entiset synnit on pyyhitty pois. Se on nyt hyvin pitkälle hänestä itsestään kiinni, miten hänen uransa tulee tästä eteenpäin kehittymään.”

”Se on saanu päähänsä että haluais hallituksen muodostajaksi jos vaalit menee hyvin?”

”Joku sano joskus että kaikki on mahdollista sille joka uskoo.”

”Ja joku vihjas joskus että poliitikon tärkein ominaisuus on hyvä todellisuudentaju?” Puoluesihteeri katsoi ilmeettömin silmin Tommolaa.

”Viime kädessä poliitikon tärkein ominaisuus on kyky pettää itseään. Vain se mahdollistaa uskottavuuden. Jos tämän tajuat, niin tajuat kaiken. Vähä-Kippola on likimain täydellinen poliitikko, mutta hänet on saatava täysin aisoihin.”, puoluesihteerin kasvot pysyivät edelleen ilmeettöminä, ”Ja se on sun hommias. Tee entistä lujemmin duunii sen kanssa ja muista ruokkia sen kunnianhimoa. Vihjaa sille että jos se on kiltti poika, niin ehkä se saa jätskiä.” Tommola nielaisi muistaessaan äskeisen puhelun, mutta nyökkäsi päätään myöntymyksen merkiksi ja nousi poistuakseen. Kun hän oli jo ovella, puoluesihteeri tuli hänen luokseen.

”Kuule, sä oot tehny hyvää työtä. Juuri sunkaltasii puolue tarttee. Hoida nyt tää homma himaan, niin voit olla varma että sen jälkeen sun asemas on vahva ja taustat turvattu.” Hän ojensi puheen takaisin Tommolalle ja sulki oven.

Hetken kuluttua Tommola asteli pitkin Töölön helteisiä katuja. Ylitettyään Mechelininkadun hän lähti talsimaan kohti Hietaniemen hautausmaata. Koska hänellä ei ollut kiire mihinkään hän meni portista sisään, ja muisti samalla että eräs etäinen sukulainen oli haudattu sinne. Miespuolinen sukulainen oli ollut hänen isoisänsä setä ja tapettu punaisten toimesta kansalaissodan aikoihin, koska oli yrittänyt polttaa Siltasaaressa sijainneen propagandalehden toimituksen. Itsenäistymisen jälkeen sukulaismies oli saanut pienimuotoisen marttyyrin statuksen – ja Tommola muisti kuinka hänen isänsä jaksoi loputtomiin kertoa ukkinsa sedän tarinaa – esimerkkinä ja rohkaisuna tuleville polville. Jotta nämä eivät unohtaisi, ja osoittautuisivat osaltaan sankarillisen uhrin arvoisiksi.

Elämän tarkoitus oli siis isän mukaan uhrata itsensä tulevien polvien puolesta? Mutta mikäli tuleva polvi ei osoittaudu uhrin arvoiseksi, niin silloin uhraus olisi turha, ja tulevat polvet riistäisivät merkityksen myös kuolleilta. Ja mitä jos seuraava sukupolvi hylkää nykyisen kehityksen kohti teknologian ja uuden ihmisyyskäsityksen hallitsemaa maailmaa? Silloinhan tämä sääntöihin perustuva maailmanjärjestys – joka on sysännyt syrjään kansakuntien lait, pienen ihmisen ja kaiken muunkin – menettäisi olemassaolon oikeutuksensa. Ja saisi jonain päivänä päällensä historian armottoman tuomion.

Ajatuksissaan Tommola tuijotti läheistä hautaa, ja säpsähti hereille vasta kun pieni ja ruskeanharmaa lintu lehahti sen päältä viereisen tuijan suojiin sirkuttamaan. Hän lähti kulkemaan pitkin huolella hiekoitettuja käytäviä, löytääkseen sukulaisensa leposijan. Hautaa kuitenkaan löytämättä hän harhaili aikansa viileillä ja varjoisilla käytävillä, kunnes istahti levähtämään takorautaiselle puistonpenkille, seuraten miten varpuset taistelivat nurmelle jätetystä sämpylänpuolikkaasta.

Tommola nousi ja kierteli hiekkakäytäviä vielä pitkän tovin, mutta luovutti lopulta ja poistui hautausmaalta. Terapeutin uutiset Vähä-Kippolan mielenterveydestä olivat huolestuttavia ja Tommola tunsi olevansa pahasti puun ja kuoren välissä. Mistä hän löytäisi niin luotettavan psykiatrin, että voisi olla varma siitä ettei tietoja Vähä-Kippolan mielenterveydestä vuotaisi hyeenalaumana odottavan median käsiin? Vai olisiko parempi varmistaa selustansa muutoin?

Siinä samassa hän muisti Vähä-Kippolan vanhan luottotoimittajan, jonka merkitys tämän poliittisen uran luomisessa ei ollut aivan vähäinen. Eikös kyseinen toimittaja ollut mukana myös Intian matkalla? Ja hän löysi kännykkänsä muistista miehen numeron ja soitti tälle välittömästi.

”Reko.”

”Moro, kuule täällä on Tommola. Muistat varmaan?”

”Joo, toki. Pitkästä aikaa. Mitäs sulle kuuluu?”

”Mikäs tässä. Elämä menee menojaan ja meikä vanhenee kovaa vauhtia siinä sivussa. Mutta mulla olis tässä yks pikku ongelma käsillä. Voitasko tavata?” Puolen tunnin kuluttua miehet istuivat vastakkain pienessä ja rauhallisessa keskustan eteläpuolella sijaitsevassa viinibaarissa, tyhjentäen yhdessä pullollista punaviiniä. Reko maiskutteli suutaan, otti pullon käteensä ja vilkaisi etikettiä.

”Ihan vitun hapanta punkkuu. Mitä tää oikein on?” Tommola havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi pulloa.

”Ranskalaista, hyvää vuosikertaa.” Reko työnsi kyllääntyneen oloisena pullon syrjään.

”Ai? Mä en kyllä paljoo punkusta perusta.”, hän suuntasi ruskeista spanielin silmistään elämään väsyneen katseen Tommolaan, ”Mutta se sun ongelmas? Mun tietääkseni sulla on elämässäs lähinnä yksi suuri ongelma, Vähä-Kippola.” Tommola oli koko ajan pohtinut kuumeisesti kuinka lähestyä Rekoa asian tiimoilta.

”Ehkä? Mutta ongelmathan on luotu ratkastaviksi? Eikö?” Reko haroi tummantuuheaa tukkaansa ja kaivoi jostain savukkeen.

”Mennääs tohon kadunkulmaan vetäsee röökit.” He nousivat ja saatuaan tulen tupakkaansa Reko vakavoitui.

”Ratkasuja on monenlaisii. Arvaas mitä yks ammattiyhdistysjohtajista totes mulle Vähä-Kippolasta, niihin aikoihin kun rakennemuutos alko tulvii Suomeen?” Tommola ei vastannut. Katsoi vain odottaen.

”Se oli sitä mieltä että ukko olis pitäny viedä ladon taakse ja laskee sille nappi otsaan. Se oliskin ollu semmonen aika lopullinen ratkasu.” Tommola imaisi savukettaan mietteissään.

”Valitettavasti se ei olis mikään ratkasu varsinaiseen ongelmaan.”

”Mikä on varsinainen ongelma?” Tommola väisti kysymyksen ja tumppasi savukkeensa.

”Mennääs sisään kattoo, että löytyskö sieltä vaikka viskii? Sähän tykkäät viskistä? Eiks niin?”

”Joo. Mä olin edellisessä elämässäni skotti.” Tommola vilkaisi Rekoa.

”Ei. Sä olit edellisessä elämässäs Goebbels ja mä olin Bormann.”

”Onkos asiat niin huonolla mallilla nyt?” Tommola nyökäytti vaisusti päätään ja he palasivat baariin – ja istuutuivat paikoilleen. Hän vinkkasi tarjoilijan paikalle, kääntyen Rekon puoleen.

”Sähän olit siellä Intiassa sen kanssa? Sattuks siellä jotain?” Reko vaikutti vaivaantuneelta vastatessaan.

”No, alun tapaaminen paikallishallinnon edustajien kanssa meni pieleen kun taksikuski ei osannu perille.”, tarjoilija kantoi viskiä pöytään ja Reko lipaisi huuliaan, ”Siitä eteenpäin se suju kuitenkin ihan mallikkaasti ja suunnitelmien mukaan. Ja ukko olis varmaan saanu paljon myönteistä huomiota mediassa, mutta itehän se sitten rupes taas tyypilliseen tapaansa sähläämään täällä kotimaassa.”, hän maistoi lasistaan ja mutristi suutaan, ”Onks se muuten tosiaan ehdolla puheenjohtaksi?”

”Mahdollisesti, mitään vaihtoehtoja ei ole nyt suljettu pois hänen osaltaan.”

”Ai ei ladon taustaakaan?” Tommola harmistui.

”Koita nyt käyttää vaihteeksi aivojas. Tiedän että siitä on ollut paljon harmii sullekin, mutta tässä on nyt monilla paljon pelissä.”

”Ilmeisesti sullakin?”

”Mulla ja monella muulla.” Reko tyhjensi lasinsa ja katsoi Tommolaa suu tiukaksi viivaksi puristuneena. Lopulta hän nyökkäsi huomaamattomasti ja huokaisi syvään.

”Nyt kun mainitsit sen Intian reissun niin kieltämättä yks erikoinen juttu siellä sattu.” Jostain syystä Rekon lausahdus tuntui pahaenteiseltä ja Tommola tunsi sydämensä pamppailevan rinnassa.

”Niin?”

”Sillon kun ne oli tulossa lentokentältä kaupunginjohtajan lounaalle – ja myöhästy pahan kerran – niin just kun ne oli saapuneet semmonen hindujen pyhä mies ilmaantu paikalle kuin tyhjästä, ja alko posottaa jotain ihme juttuu Vähä-Kippolalle. Ja sitten se poppamies häippäs yhtä nopeesti kuin oli tullutkin.”, Reko maisteli viskiään mietteissään, ”Jälkeenpäin kuulin että Vähä-Kippola oli potkassu lehmää vähän ennen kun ne saapu paikalle.” Tommola oli yhtä suurta kysymysmerkkiä.

”Hmm? Erikoinen juttu, kieltämättä. Mutta kuules,” hän kumartui pöydän yli ja alensi ääntään, ”ukolla on nyt aika pahoja henkilökohtasii ongelmia, ne pitäs pystyy jotenkin pimittää medialta.”

”Kyllähän se sen henkilökohtainen ongelma on tiedossa. Vieläks se juo kun sieni?”

”Oikeestaan tässä on nyt kysymys myös jostain muusta.”

”Ai jaa? Onks sillä joku paha sairaus?” Tommola rypisti kulmiaan.

”Ei oo vielä ihan tarkkaan selvillä, että mikä sitä oikeestaan vaivaa.” Ja kun hän lopulta uskaltautui selvittämään Rekolle juurta jaksain Vähä-Kippolan senhetkisen tilanteen, niin Reko puuhkaisi ja vihelsi hämmästyksestä.

”Siinä sulla onkin työmaata kerrakseen. Juoppohullu kehäraakki, josta pitäs nyt leipoo uudestaan keulakuva puolueelle.”, hän puisteli epäuskoisena päätään puolelta toiselle, ”Ja pääministeri? Jumalauta, ei todellakaan käy kateeksi.”

Tommola näytti masentuneelta ja lysähti rönöttämään vasten tuoliaan. Koko kuvio alkoi tuntua pelkältä itsetarkoitukselliselta valtataistelulta, ja hän ihmetteli sitä miten ylipäätään ottaen oli tullut sotketuksi siihen?

Tommolan aloitellessa toimittajan uraansa Suomi ei ollut vielä ehtinyt maistaa nykyistä kyynistä nihilismiä – ja ilmeisesti hänkin oli kuvitellut palvelevansa isänmaata ja yhteiskuntaa? Menettelytavat olivat silloinkin usein kyseenalaisia, mutta tuntuivat silti hyväksyttäviltä – koska tarkoitusperä oli aina maan etu. Tänään kaikki oli toisin: sanat koti, uskonto ja isänmaa olivat kokeneet pahan inflaation – herättäen korkeintaan vaivaantuneita naurunpurskahduksia niiden ihmisten keskuudessa jotka edustivat yhteiskunnan eliittiä. Mutta pahinta oli että nykyisin kukaan ei tuntunut enää ymmärtävän sitä missä maa makaa? Ja yllättäen – kuin valaistuksena – hän tajusi miten turha ja tarpeeton oli ollut talvisodankin uhri. Kollaa, Summa ja Taipale. Koti, uskonto ja isänmaa. Kaikki yhtä tyhjän kanssa. Nykypäivä riisti merkityksen menneiltä.

Niissä mietteissään Tommola näki Vähä-Kippolankin uudessa valossa. Rakennemuutosta oli seurannut hyvin lyhyessä ajassa lähestulkoon täydellinen perinteisten arvojen romahdus, joka synnytti eräänlaisen tulevaisuusshokin, tilanteen jossa muutosvauhti on niin nopea että ihmiset eivät enää kykene reagoimaan siihen. Yhä useampi tippui junan kyydistä. Perimmiltään juuri tässä oli myös Vähä-Kippolan ongelma. Hänhän oli vain vanheneva mies, joka tahtoi kynsin hampain pysyä vauhdissa mukana, käsittämättä kuitenkaan sitä mihin juna oli matkalla. Voisiko ketään syyttää siitä että halusi pysyä vauhdissa mukana?

Mutta talouden jatkuvasti kasvavat tarpeet synnyttivät ristiaallokon, jossa luoviminen tuntui välillä likimain mahdottomalta. Talous? Joskus Tommola miltei oksensi kuullessaan markkinatalouden mantroja hoettavan jokapuolella – me emme kykene enää ylläpitämään yhteiskunnan perustoimintoja – meillä ei ole enää varaa hyvinvointivaltioon – tarvitsemme leikkauksia selvitäksemme rakennemuutoksesta – tarvitsemme työllisyyskannustimia, ja sitä rataa. Ketkä me? Keitä olivat me? Keitä olivat ne joilla ei ollut varaa hyvinvointivaltioon? Olivatko he sokeita? Jos elimme heidän mukaansa hyvinvointivaltiossa, niin millainen sitten olisikaan pahoinvointivaltio? Keiden puolestapuhujia olivat nämä, jotka kuin lumottuina hokivat mantrojaan?

Nyt Tommola näki myös Vähä-Kippolan todellisen rikoksen. Sen mistä häntä voitaisiin syyttää. Kyvyttömyydessään nähdä vaihtoehtoisia teitä, hän antautui talouden vaatimusten edessä – ja oli valmis uhraamaan ylistämänsä Suomen kansan markkinatalouden Molokin kitaan. Vain edistääkseen poliittista uraansa. Niinpä hänkin liittyi niihin, jotka polkivat vanhat arvot siihen multaan josta olivat nousseet, vain sillä erotuksella ettei uskaltanut tunnustaa sitä itselleen ja muille. Tosiasiassa Vähä-Kippola oli siis mitä pahinta lajia – ulkokultainen teeskentelijä ja fariseus – joka kasasi kanssaihmistensä niskaan vaikeita ja raskaasti kannettavia taakkoja, itse niihin millään lailla puuttumatta. Siksi Vähä-Kippola joi niin pakkomielteenomaisesti, sillä sisimmässään hän halveksi itseään.

Tommola vilkaisi baarin nurkassa kököttävään isoon näyttöön jolla pyöri parhaillaan kotimainen saippuaooppera. Sen tutut henkilöhahmot olivat vuosien mittaan alkaneet enenevässä määrin muistuttamaan animaatioiden digitaalisia mallinnuksia. Ehkä lähivuosina olisi mahdotonta erottaa ihmistä digitaalisesta mallinnuksesta? Ja vastaavanlainen mallinnus hänen olisi luotava Vähä-Kippolasta. Nukke, joka tottelisi kuuliaisesti pienintäkin vihjausta, jonka ulkokuoressa ei saisi olla säröjä, kannustiminaan sammumaton kunnianhimo ja vaivaton elämä ilman ponnisteluja.

Tätä kaikkea ajatellessaan Tommola masentui entisestään. Jos Vähä-Kippola joi siksi että halveksi itseään, niin hän joi siksi että halveksi systeemiä, systeemiä jonka kuuliainen käskyläinen oli. Kun joku vaihtoi urheilukanavalle, ja näytöllä alkoi vilahtelemaan rataa kiertäviä kireä-äänisiä formuloita, hän havahtui ajatuksistaan – ja kohotti lasiaan.

”Otetaas sen kunniaksi.”

”Minkä kunniaksi?”

”Sen kunniaksi että mun pitää leipoo juoppohullusta kehäraakista puolueen keulakuva ja pääministeriehdokas.” Reko kohotti lasinsa ylös ja kilautti sen vasten Tommolan lasia.

”Oot sä ottanu yhteyttä kehenkään ammattiauttajaan?”

”Yksi nosti jo kädet pystyyn, pelkästään lyhyen tapaamisen perusteella. Ja käski ottaa yhteyttä psykiatriin.”

”Hmm? Mä ehkä tietäsin erään joka vois auttaa sua. Se pyörittää yksityisklinikkaa joka on vaan harvojen tiedossa. Sen asiakkaat on lähinnä yritysjohtajii ja julkkiksii, joten sen on pakko huolehtii siitä että potilastiedot pysyy salassa.”, Reko alensi ääntään, ”Näin meidän kesken, ei tää niin poikkeuksellinen oo tää Vähä-Kippolan keissi. On tämmösii käyny ennenkin.” Istuttuaan vielä jonkin aikaa lasin äärellä, he erosivat kättään heilauttaen. Tommola suuntasi lähimmälle raitiovaunupysäkille, päästäkseen Torkkelinmäessä sijaitsevaan pieneen yksiöönsa. Kömpiessään ratikkaan hän tunsi olonsa hieman huojentuneemmaksi, sillä Reko oli antanut hänelle Etelä-Helsingissä sijaitsevan kalliin yksityisklinikan yhteystiedot. Ja Tommola aikoikin heti ensitöikseen ottaa yhteyttä klinikan johtavaan lääkäriin, toivoen että tämä kykenisi auttamaan Vähä-Kippolaa.

Jatkuu…

Jatkokertomus Torakat on lyhennetty versio Ahti Valkeapään samannimisestä, julkaisemattomasta romaanikäsikirjoituksesta.