Välissä tapahtunut:
Tommola otti yhteyttä Rekon suosittelemaan yksityisklinikkaan. Tapaamisessa Topi Marstion, klinikan perustajan ja vetäjän kanssa, käy ilmi että klinikka on salainen, laiton – ja lisäksi hyvin kallis. Topi osoittautuu epämääräiseksi hahmoksi joka on kiinnostunut suurriistanmetsästyksestä ja okkultismista. Monilta Afrikkaan suuntautuneilta safareiltaan hän tuonut matkassaan paikallisilta loitsijoilta saamiaan jauheita, joita käyttää klinikallaan. Tommolan epäilyksistä huolimatta Topi yrittää vakuuttaa hänet siitä että kykenee saamaan Vähä-Kippolan toimintakuntoiseksi – ja esittelee Tommolalle jauhetta joka heikentää potilaan tahdonvoimaa, ja tekee tästä helpommin käsiteltävän. Tommolan kiinnostus herää, ja hän horjuu kahden vaiheilla. Ulospäästyään hän muistaa että Vähä-Kippolan on määrä pitää puheensa kauppakamarin vuosijuhlassa sinä iltana. Tommola hyppää raitiovaunuun, tarkoituksenaan ehtiä kuulemaan Vähä-Kippolan puhe.
Hivenen myöhässä kolisteleva ratikka saapui pysäkille, ja kun se vihdoin pääsi Finlandia-talon paikkeille, niin Tommola huomasi olevansa varttitunnin myöhässä. Hän kiirehti juoksujalkaa juhlasaliin ehtiäkseen juuri kuulemaan miten Vähä-Kippola piti itse laatimaansa puhetta.
Tommola näki pöntössä rutkasti vanhentuneen miehen huonosti istuvassa puvussaan, kädet hieman täristen, lukemassa puhettaan suoraan paperilta: ”Tästä johtuen olenkin, kentän hartaasta toivomuksesta ja pitkällisen harkinnan jälkeen, päättänyt vielä kerran astua parrasvaloihin. Koska yhteiskunnan rakenteellinen muutosprosessi tuntuu pitkittyvän, niin kokemus on se jota ennenkaikkea kaivataan, kokemus ja maltti, jotka ohjaavat maamme turvalliseen satamaan näinä epävarmoina aikoina…”
Kun puhe edistyi kohtaan jossa Vähä-Kippola totesi, ”eikö vahva kansallinen identiteettimme ollutkin vaikeina sotavuosina se henkinen perusta johon puolustustahtomme tuolloin nojasi?”, niin Tommola kalpeni raivosta. Ja loppukaneetiksi tarkoitetut, takellellen lausutut sanat: ”Olisiko meillä mahdollisesti jotain opittavaa isiltämme?” saivat Tommolan lisäksi koko salin tuntemaan myötähäpeää.
Lopuksi Vähä-Kippola kumarsi epävarmasti kuin koulupoika kevätjuhlassa ja sai palkaksi kohteliaat, mutta jotenkin pakotetut aplodit, jotka vaimenivat miltei samantien kuin olivat alkaneet. Kun juhlaväki pikkuhiljaa poistui paikalta – jotkut päitään pudistellen ja nyrpeän oloisina – niin Tommola ryntäsi suoraan Vähä-Kippolan luo. Havaittuaan tämän olevan humalassa hän ei kyennyt enää lainkaan hillitsemään itseään.
”Senkin…senkin saatanan idiootti ja kusipää! Mähän varotin sua pitämästä tota puhetta!” Vähä-Kippola nosti käsivartensa ylös, kuin iskua torjuakseen.
”Älä, älä nyt silimille tuu.” Sali oli jo tyhjentynyt vieraista ja Tommola istahti masentuneena eturivin penkille.
”Ja just kun oltas saatettu päästä taas selville vesille.” Vähä-Kippola rojahti vierelle raskaan konjakin löyhkän saattamana.
”Mikäs tässä nyt on hätänä? Hyvinhän se meni, kyllä se tästä…” Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun Tommola keskeytti hänet tylysti.
”Kuunteles nyt. Ja kuuntelekin tarkkaan, sillä tämä on sun viimenen mahdollisuutes. Jos kerran aiot myydä sielus markkinavoimille, niin teet sen kanssa niitten ehdoilla,” Tommola piti pienen epäröivän tauon, ”ja myös mun ehdoilla. Käsitätkö? Sä et voi jäädä roikkumaan taivaan ja helvetin välille. Sun pitää ymmärtää että kohdallas kyse ei ole siitä valitsetko hyvän tai pahan. Kyse on siitä että sun pitää tajuta ollees pahis koko ajan – ja hyväksyä se. Sun pitää päästää irti siitä illuusiosta että olet kunnian mies. Sun pitää päästää irti maakunnista ja menneisyydestä ja vanhoista arvoista – joilla ei ole enää pienintäkään merkitystä. Tosiasiassa ne ei olleet koskaan prioriteetti. Sun kaltaset ei vaan ikinä tajunnu sitä. Koska te ette kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omaa uraanne.”, hän vaikeni hetkeksi tuohtuneena, ”Mutta ei politiikkaa ole tarkoitettu sun uran edistämiseen. Kenen mandaatilla te olittekaan liikkeellä? Kenen valtuuttamina? Kuka teille on antanut valtakirjansa – ja miksi?” Vähä-Kippola painoi päänsä.
”Kyllähän mää nyt ton tajuan. Kansahan se on minut valtuuttanut. Ainahan minä…”, hän ei saanut lausettaan loppuun, sillä Tommola – joka tunsi hänen ajatuksensa – vaiensi hänet kädenliikkeeellä ja viimeisteli lauseen: ”…olen muistanut painottaa toimivani äänestäjien mandaatilla. Toki, mutta sun vaalimainoksissa oliskin pitänyt lukea – ja ihan alusta alkaen – että: äänestäjien mandaatilla kansan tahtoa vastaan, eikö vaan?” Tommola katseli vierellään istuvaa, kokoon lysähtänyttä ja vanhenevaa miestä – eikä tiennyt sääliäkö vai halveksia tätä? Mutta käsittäessään että Vähä-Kippola ei koskaan muuttuisi, eikä ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä äsken kuuli, hän kovetti sydämensä.
”Tästä eteenpäin sä et enää kirjota puheita. Ja heti ensi viikolla lähdet vierotushoitoon. Olen katsonut sulle jo sopivan paikankin täältä Helsingistä.” Juuri silloin vahtimestari asteli saliin. Heidät huomattuaan hän nosti vasenta kättään – osoittaen rannekelloaan – ja kumpikin nousi. Ulos päästyään he erosivat toisistaan sanaakaan sanomatta, ja Vähä-Kippola lähti horjuvin askelin kohti lähistöllä sijaitsevaa asuntoaan.
Hän pysähtyi kaivelemaan taskujaan, löytääkseen savukkeita – ja silloin hänen kätensä osui povitaskun pohjalle unohtuneeseen lyttääntyneeseen savukerasiaan. Aikoessaan heittää sen puistikonlaidalla nököttävään roskikseen, hän kuuli pientä rapinaa. Aikansa päätään käänneltyään Vähä-Kippola tajusi rapinan tulevan savukerasiasta. Uteliaana hän repi rasian levälleen – ja miltei tipahti istualleen hämmästyksestä. Rasiassa rapisteli valtava torakka, heilutellen pitkiä tuntosarviaan puolelta toiselle.
”Perskules, torakkahan se siinä.”
– Bingo.
Vähä-Kippola istahti puistonpenkille avonainen rasia kädessään ja tuijotti torakkaa.
”Sinäkö se oot se ääni?”
– Yes sir. Minä ja muutama muu. Oltiin aika vihaisia kun liiskasit meidän kaverin siellä hotellihuoneessa, siksi kiusattiin sinua.
”Enhän minä mittään pahhaa tarkottanu. Eikä minulla ollu harmainta aavistusta siitä että torakat ossaavat puhua.”
– No nyt on.
”Mutta…miten? Minä en alkuunkaan ymmärrä? Ja mitenkä te ossaatte lukea minun ajatukseni?”
– Katsos tänne.
Torakka heilutteli herkkiä tuntosarviaan.
– Näiden avulla. Tuntosarvet ovat mitä tarkimmat antennit ja ne erottavat pienimmätkin muutokset ihmisaivojen energiakentässä. Sen lisäksi meidän aivoissamme on erityinen muunnin, joka kykenee ikään kuin kääntämään nuo muutokset ymmärrettävälle kielelle.
Vähä-Kippola istui ja tuijotti torakkaa, ja alkoi tuntea suunnatonta helpotusta. Tämähän selitti kaiken. Tässä oli järjellinen ja luonnollinen selitys äänille. Hän ei siis sittenkään ollut hullu, vaikka Tommola oli terapeuttinsa kanssa kovasti yrittänyt hänestä hullua leipoa. Hän käänsi katseensa torakkaan.
”Mikä sinun nimi on?”
– Friedrich. Mutta kaikki kutsuvat minua Frediksi.
”No niin…Fredi, olet siis kulkenu Intiasta asti minun taskunpohjalla?”
– Kyllä, mutta poista foliopaperi askista. Folio häiritsee energiakenttien lukemista.
Vähä-Kippola repi paksuilla, kömpelöillä, sormillaan paperin pois ja heitti sen maahan. Fredi heilutteli tuntosarviaan tyytyväisenä.
– Yhteys on paljon parempi kun folio on poissa. Aikaisemmin se pätki vähän väliä. Mutta, itse asiassa, olisi minulla asian tynkääkin. Ehdotan sopimusta: me lopetamme kiusaamisen, mikäli teet meille palveluksia.
”Millaasia palveluksia sinä meinaat?”
– Auttaisit meitä saamaan äänemme kuuluviin. Meitä on paljon – ja olemme kyllästyneet jatkuvaan piileskelyyn – koska ihmiset inhoavat meitä. Tarvitsemme lisää elintilaa ja vaikutusmahdollisuuksia.
Vähä-Kippola mietti kuulemaansa.
”Mites muuten on, Fredi? Pystytkö sinä lukemaan muittenkin ajatuksia kuin minun?”
– Kyllä, mikäli he ovat riittävän lähellä.
”Tehtäiskö sitten silleen että solmittaisiin yhteistyösopimus? Minä auttasin teitä, mutta tekin auttasitte minnuu.” Fredi pyöritteli tuntosarviaan.
– Voimmeko luottaa sinuun?
”Minä annan teille suomalaisen miehen kunniasanan.”
– Olkoon sitten. Mutta hanki minulle nyt hieman syötävää.
Vähä-Kippola kumartui katselemaan ympärilleen ja huomasi jonkun matkan päässä hodarinjämät. Hän nousi ja tiputti muutaman sämpylänmurusen savukerasian pohjalla kyyhöttävälle Fredille. Tungettuaan askin takaisin poveensa hän suuntasi asunnolleen. Sinne päästyään Vähä-Kippola kaivoi askin taskustaan ja heitti sen pehmeän nojatuolinsa edessä olevalla matalalle pöydälle – jolle hänellä oli aikaisemmin raskaan päivän päätteeksi tapana ojentaa jalkansa.
Viime aikoina ei muunlaisia päiviä juuri ollutkaan – vain raskaita, painostavia, ahdistavia ja epävarmuuden täyteisiä. Kuitenkin tällä kertaa kiukku työnsi kaiken muun syrjään. Tommola ilkesi nyt mennä jo niin pitkälle, että nimitti häntä idiootiksi ja kusipääksi. Hyvä, ukkelihan sai sanoa mitä halusi, mutta jatkossa hän selvittäisi Fredin avulla lopullisesti välinsä tämän kanssa.
Fredi työnsi varoen päänsä ulos askista ja heilutteli tuntosarviaan. Samalla huoneen nurkista alkoi kuulua vaimeaa ääntä, ja vähintään kymmenkunta pienempää torakkaa rapisteli näkyville. Vähä-Kippola nousi ja löysi kaapinpohjalta kuivuneen leivänkannikan – ja heittettyään sen keskelle lattiaa – torakat syöksähtivät vikkelinä kannikan kimppuun. Hän lysähti syvälle tuoliinsa, nukahtaen levottomaan puoliuneen. Jonkun ajan kuluttua hän havahtui, aprikoiden paljonko kello mahtoi olla?
– Melkein kaksi yöllä.
Fredi kurkisteli pöydän reunalta häntä kohti, ja kun Vähä-Kippola tarkisti ajan rannekellostaan, hän havaitsi Fredin olleen oikeassa.
”Helevata, oikeessa oot. Mistä sää kellonajatkin tiedät?”
– Meillä torakoilla on sisäänrakentunut ajantaju. Emme tarvitse kelloja.
”No johan on? Taiattekin olla aika poikii?”
– Niinpä. Oletkin ehkä tietoinen siitä, että ihmistiedemiesten mukaan ainoa laji joka selviäisi ydintuhosta, olisi torakat?
”Ootte ikkäänkuin ylempi rotu?” Fredin tuntosarvet värähtivät.
– Sinäpä sen sanoit. Ehkä itse kohtalo on tarkoittanut meidät hallitsemaan maailmaa? Sen jälkeen kun ihminen on heikkoudessaan ja tietämättömyydessään hävittänyt itsensä tieltämme.
Fredi päästi vihellystä muistuttavan äänen – ja siinä samassa rapina täytti huoneen – viidentoista torakan ryhmittäytyessä riveittäin sotilaalliseen järjestykseen. Torakoitten viivasuoria rivejä katsellessaan Vähä-Kippola alkoi innostua toden teolla. Hänellähän saattaisi kohta olla pienoinen armeija käytettävissään, tämähän avaisi täysin uusia näköaloja. Fredi heilautti tuntosarviaan.
– Minkälaisia näköaloja tulee näin aluksi mieleen, mitä ehdottaisit?
”Ihan ensimmäiseksi pitäisi jotenkin organisoida paikalliset torakat. Perustaa tänne paikallisyhdistys. Kuten meidän puolueellakin on. Kyllä tässä joka tappauksessa joukkovoimaa tarvitahan.” Fredi heilutteli mietteissään tuntosarviaan.
– Sellainen pyrkimys toisi väistämättä torakoita päivänvaloon, ja kuten hyvin tiedät, niin ihmiset eivät siedä meitä näkyvillään.
Jostain syystä Vähä-Kippolan ajatus tuntui nyt kulkevan selkeämmin kuin koskaan.
”Mutta asenteita voidahan muokata teitä kohtaan suopeammiksi. Nykyaikahan on pullollaan kaiken maailman viherpipertäjää. Miksei joku voisi yllättäen keksii että itse asiassa torakat ovat hyötyeläimii…tai tarkootan hyötyhyönteisii. Torakathan napsii leivänmuruja lattialta, ovat ikkäänkuin joka kodin pienimuotonen jätehuolto. Eikös tämmöönen ajatus – vaikka äkkiseltään tuntuukin pikkasen radikaalilta – istuis hyvin tähän paljonpuhuttuun kestävän kehityksen kontekstiin?” Fredi nyökytteli päätään.
– Täytyisi saada aikaiseksi lakialoite torakoitten suojelemiseksi.
”Siihen tarvittaisiin elinkeinoelämän ja median vahva tuki, ja lisäksi asiallemme suopeita yhteistyökumppaneita.”, Vähä-Kippola pohdiskeli otsa kurtussa, ja Reko tuli mieleen, ”Tunnen minä yhen luotettavan toimittajan. Vaan en tiiä miten häntä lähestysin näin arkaluontosen asian tiimoilta?”
– Voithan yrittää saada hänet kiinnostumaan aiheesta ikään kuin takaoven kautta. Kerro hänelle että olet viimeaikoina alkanut tuntea heräävää kiinnostusta kestäviin ekologisiin ratkaisuihin – ja johdattelet sitten ajatuksen meihin. Vaikka kertomalla että luit jostain jonkun kiinnostavan artikkelin, joka käsitteli mahdollisuuksia torakoiden hyötykäytöstä, liittyen jätehuoltoon.
”Mutta eihän se olisi totta?” Fredin tuntosarvet painuivat hivenen alaspäin.
– Niin? Mites olikaan sinun puheenjohtajaehdokkuutesi laita – ja ne muut pikku valheet joista Tommola sai sinut kiinni?
Vähä-Kippola lehahti tulipunaiseksi.
”Mutta kun minun tarkootukseni ei ollu valehella. Ne jutut vaan lipsahtivat huulilta ihan kun itestään.”, hän vilkaisi Frediä, ”Ettet vaan jotenkin saanu minua valehtelemmaan, vasten tahtoani?”
– Mahdollisesti, pidäppä sekin nyt mielessä, jatkoa ajatellen. Mutta entäpä lupauksesi Tommolalle? Kun sovitte keskenänne ettet pitäisi itse laatimaasi puhetta?
”Ei kyllä tarkkaan ottaen sovittu mittään semmosta. Minä en ainakkaan muista semmosta sopineeni.”
Vähä-Kippola lysähti entistäkin syvemmälle tuoliinsa. Kaikki tuntui taas olevan häntä vastaan, ja alun intomielisyyys ja uudet näköalat kaikkosivat pois. Kun Fredi kipusi pöydänjalkaa alas lattialle kannikkaa järsimään Vähä-Kippola vajosi uudestaan puoliuneen, nähden kuin horteessa kiukkuisen sadhun heiluttamassa keppiään – ja posottamassa käsittämättömiä sanojaan.
Jälleen havahduttuaan hän näki Fredin harjoittavan lattialla pienempiä torakoita. Ne kävelivät takajaloillaan, välillä jonossa, välillä paririvissä, ja hypähtivät Fredin käskystä kaikkien jalkojensa varaan – painautuen sitten litteiksi lattiaa vasten. Lopuksi kaikki järjestäytyivät riviin Fredin eteen, ja luvan saatuaan, karkasivat lattialla edelleen lojuvan kannikan kimppuun. Vähä-Kippola katseli Frediä, joka käänsi tuntosarvensa häneen päin.
”Tuli tässä mieleen että saattaisi helpottaa paljonki asioitten etenemistä, jos ensin auttasitte minut puolueen puhheenjohtajaksi.” Fredi hieroi mietteliäänä tuntosarviaan, mutustellessaan leivänmurusta.
– Tehdään molempia tyydyttävä kompromissi. Sinä hoidat niin että luottotoimittajasi tekee myönteisen sävyisen artikkelin meistä, ja sitten me autamme sinut puheenjohtajaksi.
”Mitenkä kykenisit auttamaan?”
– Monellakin tapaa. Ensinnäkin, avullani olet aina askeleen edellä muita. Kun pidät minut povessasi, niin sopivalta etäisyydeltä saan kaiken mahdollisen ja mahdottoman selville kanssapelureistasi. Eikö se olisi aikamoinen etu?
Vähä-Kippola nyökkäsi, ja Fredi jatkoi:
– Lisäksi et olisi enää niin riippuvainen Tommolasta, koska voisin laatia sinulle puheita. Jopa niin että voisin välittää ne suoraan ajatuksiisi ollessasi puhujanpöntössä. Ei enää mitään ulkolukua. Saisit myös loistavan puhujan maineen, koska kykenen manipuloimaan mielialaasi tarvittaessa.
Vähä-Kippola hätkähti.
”Siinä tappauksessa pääsisin vihdoin ja viimein erroon Tommolasta.” Fredi puisteli torjuvasti päätään.
– Se ei olisi alkuunkaan viisasta nyt. Vaikka pyrimmekin korvaamaan hänen laatimansa puheet minun laatimillani, niin tarvitset vielä toistaiseksi häntä. Hän on elintärkeä linkkisi puolueeseen. Jos tuo yhteys katkeaa niin et ole yhtään mitään, eikä minunkaan avustani olisi siinä tapauksessa hyötyä.
– Neuvoni on että teet toistaiseksi kaikkesi miellyttääksesi häntä. Nyt on ehdottoman tärkeää saavuttaa jälleen hänen luottamuksensa.
Fredin sanoma ei miellyttänyt Vähä-Kippolaa, mutta olosuhteiden pakosta hän antoi periksi.
”No olkohon sitten niin. Mutta miten sinä meinaat ujuttaa omat puhheesi tilalle? Hän kielsi minnuu ehottomasti enää laatimasta puheita?”
– Jätä se minun huolekseni.
Ja siihen palaveri päättyi. Vähä-Kippola nousi tuolista, ojentautui sängylleen ja nukahti välittömästi sikeään uneen.
Jatkuu…
Jatkokertomus Torakat on lyhennetty versio Ahti Valkeapään samannimisestä, julkaisemattomasta romaanikäsikirjoituksesta.
”Kun puhe edistyi kohtaan jossa Vähä-Kippola totesi, ”eikö vahva kansallinen identiteettimme ollutkin vaikeina sotavuosina se henkinen perusta johon puolustustahtomme tuolloin nojasi?”, niin Tommola kalpeni raivosta. Ja loppukaneetiksi tarkoitetut, takellellen lausutut sanat: ”Olisiko meillä mahdollisesti jotain opittavaa isiltämme?” saivat Tommolan lisäksi koko salin tuntemaan myötähäpeää.”
Tuollaisen totuuden esiin tuominen poliittista huippuvirkaa tavoittelevan suusta on tänä päivänä todella suuri moka. Itsenäisyys, oma raha ja pankki ovat haaveita joilla varmimmin tuhoaa poliittisen uransa.
Lisää velkaa- filosofia on kova sana ja sillä saa hyvät aplodit eduskunnassa ja valtamedian korruptoituneet toimittajat tukemaan itseään.
Vähä-Kippola ei vielä tunnu ymmärtävän että muiden huijaaminen vaati ensin itsensä huijaamista … sitä että sanonta ’rehellisyys maan perii’ ei enää päde ja että poliittinen eliitti ja valtamedia on palkattu huijaamaan kansaa, rakentamaan uutta velkarahalla orjuutettua maailmaa ja tuhoamaan ajatukset että isiltämmme voisimme jotain oppiakin.
VähäKippolan itsenäisyysmielinen oma puhe ei innostanut avustajaakaan eikä myös kuulijoita ja VähäKippola sai kuulla kunniansa avustajaltaa Tommolalta, joka myös kertoi paikasta yksityiklinkalle VähäKppolan henkisiin vaivoihin. Kaksikko erosi hiljaisuuden vallitessa omille teilleen.
Yllättäen VähäKippola löysi torakan tupakkaaskistaan joka osasi puhua ja lukea VähäKippolan ajatuksia ja värväsi VähäKippolan ajamaan torakoiden asiaa ja rupesi toiseksi avustajaksi Tommolan rinnalle. Torakka tuntuu niin pätevältä että varmasti klinikkaa eri enää tarvita.